Home sweet home

Onnellisesti kotona, ja paluumatkan aiheuttamat univelatkin on jo maksettu – 22 tunnin ”yöunet” tekivät ihmeitä!

Torstai (14.4.) oli viimeinen päiväni Wellingtonissa, ja sen vietin kiertelemällä kauppoja sekä jättämällä hyvästit Kasvitieteelliselle puutarhalle. Tällä kertaa huristelin ylös puutarhaan vaijeribussilla, joka tuli sekin näin matkan viime metreillä testattua. Oli oikein oivallinen kulkuväline (etenkin jalkavaivaisille), ja matkan pystyi maksamaan kätevästi Snapperilla. Alaspäin tulin kuitenkin nilkuttaen.

IMG_2491.JPG
Wellingtonin vaijeribussissa on tunnelmaa.

Kasvitieteellisessä yritin kysellä henkilökunnalta vinkkejä siitä, voisiko jossain vielä nähdä munuaissaniaisen. Kukaan ei valitettavasti muistanut sellaista nähneensä, vaikka sen pitäisi olla Pohjoissaarella ihan yleinen laji. Vierailin myös Begonia Housen kasvihuoneessa, joka oli edellisellä vierailulla jäänyt välistä sekä sen yhteydessä olevassa puutarhamyymälässä, josta löysin kaipaamani Uuden-Seelannin luonnonkukkaoppaan.

IMG_2834.JPG
Begonia Housessa oli begonioiden lisäksi vaikuttava kokoelma monenkirjavia värinokkosia (kuvassa mm. vasemmalla alhaalla).

Torstai-ilta kului pakatessa, ja yöunet jäivät kovin niukoiksi, sillä herätys oli kolmelta yöllä. Oli kyllä kaikkien aikojen masentavin herätys, kun tiedossa oli yli 30 tuntia lentomatkailua ja kaiken lisäksi ilman matkaseuraa. Kentällekin jouduin huristamaan taksilla, koska M:lla oli perjantaina työpäivä.

Lennot sujuivat onneksi suhteellisen kivutta. Ensimmäinen välilasku oli tällä kertaa  vaivaisen kolmen tunnin lennon jälkeen Melbournessa, jossa seuraavaa konetta jouduttiin odottelemaan ylimääräiset kolme varttia. Hiukan sydän alkoi tykyttää, kun kuulutukset kertoivat, että koneessa on ”pieni ongelma”, jota insinöörit parhaillaan selvittelevät. Kyse oli kuitenkin vain matkustamon lämpötilasta, jota ei heti saatu riittävän matalaksi, ja Singaporeen päästiin lähdön viivästymisestä huolimatta lähes aikataulussa reilun seitsemän tunnin lentämisen jälkeen. Matkalla päästiin myös ihailemaan Australian kuuluisaa Ayer’s Rockia lintuperspektiivistä.

Singaporessa odottelua oli reilu viisi tuntia. Changin lentokenttä on iso ja monien mielestä hienokin, mutta jalkavaivaiselle se tuntui turhan laajalta siirtymisiä helpottavista liukuhihnoista huolimatta. Uskaltauduin lentokenttäjunan kyydillä tutustumaan hiukan toiseenkin terminaaliin, mutta palasin pian odottelemaan omalle lähtöportille. Tylsää ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä löysin juttuseuraa vanhemmasta suomalaisrouvasta, joka oli tullut samalla lennolla Melbournesta. Marimekon kassi on hyvä kansallisuusindikaattori!

IMG_2940.JPG
Singaporen Changin kentällä voi rentoutua useissa pienoispuutarhoissa. Tämä orkideapuutarha sijaitsee terminaalissa 1, josta mm. Finnair lentää. Vaihtomatkustajilla, joilla on pitkä odotusaika, on myös mahdollisuus tutustua kaupunkiin opastetuilla bussikierroksilla. Kaikki lauantain kierrokset olivat kuitenkin jo lähteneet siinä vaiheessa, kun älysin tiedustella osallistumismahdollisuutta.

Viimeinen, reilun 11 tunnin lento Singaporesta Helsinkiin oli raskain, koska tässä vaiheessa matkaa oli takana jo vuorokausi enkä vieläkään osannut nukkua koneessa. Lensimme yötä vasten, kone oli pimeänä, jalkatilaa oli niukasti ja Afganistanin yllä oli pitkä turbulenssijakso kuten tulomatkallakin. Ehkä se, että tiesin mitä on tulossa, kuitenkin auttoi, koska olo ei ollut yhtä pakokauhuinen kuin ensimmäisellä kerralla. Kaspianmeren jälkeen horisontissa alkoi kajastaa ensimmäinen päivänkajo, ja pian saimme ihailla upeaa auringonnousua. Harmaaseen Helsinkiin saavuimme kuuden jälkeen lauantaiaamuna, ja kentällä oli iloisena yllätyksenä kyyti odottamassa (kiitos P!).

Matkoilla minua palveli kolme lentoyhtiötä: Finnair (Hki-Singapore ja kääntäen), Qantas (Singapore-Australia ja kääntäen) sekä Jestar (Australia-Wellington ja kääntäen), joka on Qantasin halpistytäryhtiö. Näistä Qantas oli ehdottomasti positiivinen yllättäjä, sillä matkustamohenkilökunta oli todella mukavaa ja palvelualtista ja menun salaattivaihtoehdot olivat molemmilla kerroilla niin maukkaita, että niitä olisi syönyt ihan mielikseen. Qantasille annan miinuspisteitä ainoastaan menomatkan todella jäätävästä tuuletuksesta, jota vastaan ei riittänyt villapaidan ja huovan yhdistelmä. Finnair tarjosi reissun niukimman jalkatilan, vaikka lensi Jetstariin verratuna isolla koneella, eikä matkustamohenkilökunta puhunut suomea.

Joka tapauksessa pääsin kommelluksitta kotiin, ja lauantai meni kokonaan univelkoja maksaessa. Sunnuntaina hain kissan kotiin hoitopaikasta, josta se ei olisi halunnut millään lähteä. Kiitos H:lle hyvästä huolenpidosta! Pikkuhiljaa aletaan olla taas kavereita kissan kanssa, mistä kiitos kuulunee ennen kaikkea kylpyhuoneen lattialämmitykselle.

IMG_2947.JPG
Turha odottaa sydämellistä vastaanottoa, jos häivyt moneksi viikoksi pois kotoa ja hylkäät kissan lähes vieraaseen paikkaan hoitoon! Makuualustaksi saatat kuitenkin juuri ja juuri kelvata.

Reissu oli kaikkiaan todella onnistunut, ja Uusi-Seelanti on upea maa. Ainoa huono puoli on sen sijainti aivan liian kaukana kotoa. Olisin mielelläni nähnyt vielä Eteläsaaren vuoret, jäätiköt, vuonot ja merenelävät sekä Christchurchin wolleminmännyn, mutta aika ja into eivät vain riittäneet kaikkeen. En myöskään ihan heti (=ainakaan seuraavaan 10 vuoteen) jaksa lähteä näin pitkälle reissulle uudestaan. Juurihan suunilleen viisinkertaistin lentokoneessa elämäni aikana viettämäni ajan!

IMG_6338.JPG
Pohjoissaaren tyypillisin maisema: kirkkaansininen taivas, heleänvihreitä kumpuja ja valkoisia lampaita.

Loput kuvat päivittyvät Flickriin ennemmin tai myöhemmin.

Örkkejä, hylkeitä ja nyrjähtänyt nilkka, 9. – 13.4.

Hiukan on blogin päivitystahti hiipunut viime päivinä, ja kohta on jo kotiinpaluun aika. Paljon uutta on kuitenkin ehditty nähdä Wellingtoniin paluun jälkeen.

Lauantaina kävimme tutustumiskierroksella erikoistehosteyhtiö Weta Workshopin tiloissa Weta Cavessa. Yhtiössä työskentelevä teknikko esitteli mm. örkkejä, haarniskoja, kaupunkien pienoismalleja ja muuta rekvisiittaa, jota pajassa tuotetaan elokuvateollisuuden tarpeisiin. Kuvaaminen kierroksella oli valitettavasti kielletty, mutta ilahduttavaa oli, että esittelijän puheesta sai hyvin selvää, toisin kuin paikallisten yleensä. Esittelijä tosin kertoikin olevansa alun perin jenkki, mikä saattaa selittää jotain.

Weta Cave sijaitsee Miramarin niemellä, ja kävimme ”luolaan” tutustumisen jälkeen ajelemassa autolla niemen ympäri. Niemimaa on tyypillinen wellingtonilainen esikaupunkialue: upealla merinäköalalla varustettuja matalia omakotitaloja tiiviisti pitkin kukkuloiden rinteitä. Paikoin oli hiekkarantaa, joka tuntui olevan suosittu viikonlopunviettopaikka. Miramarin rannoilla ihan asutuksen keskellä pitäisi pesiä myös sinipingviinejä, mutta niitä emme onnistuneet bongaamaan.

IMG_0238.JPG
Weta Caven. Pihalla oleviin peikkoihin ei saa koskea, mutta trollien ruokkimista ei ollut kielletty.
IMG_0445.JPG
Tyypillistä Miramaria: rantaa ja huviloita pitkin kukkulan rinteitä.

Sunnuntaina M halusi pitää lomaa turistielämästä, ja jouduin lähtemään reissuun yksin. Olin jo aiemmin onnistunut hankkimaan paikallisen haltijakohtaisen bussiliikenteen matkakortin, Snapperin, ja nyt uskaltauduin ensi kertaa testaamaan sen toimivuutta. Hyppäsin keskustasta bussiin numero 14 ja huristelin sillä noin viiden kilometrin päähän Wiltonin esikaupunkialueelle. Matkan laskutus on täällä kilometriperusteista, joten kortti piti muistaa vilauttaa lukijalle sekä kyytiin noustessa että pois jäädessä. Ihan kätevän oloinen systeemi, tosin täytyy olla tarkkana, että kortilla on riittävästi arvoa, koska hinnan saa tietää vasta matkan lopussa. Toisaalta hinnan voi tarkistaa myös etukäteen netistä paikallisesta reittioppaasta.

Syy Wiltonin-reissuun oli (yllättäen) kasvitieteellinen. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kaupungissa on tietenkin oma kasvitieteellinen puutarha, mutta Wellingtonissa niitä onkin kaksi! Wiltonissa sijaitsee Otari-Wilton’s Bush -niminen puutarha, joka on erikoistunut Uuden-Seelannin kotoperäisiin kasveihin ja niiden suojeluun. Paikka käsittää 5 ha kasvikokoelmia sekä 1oo hehtaarin suojellun metsäalueen, jossa risteilee 11 kilometrin verran erilaisia kävelyreittejä. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä jossain vaiheessa erillinen postaus Uuden-Seelannin kasvistosta ja kasvillisuudesta, joten ei vierailusta tässä sen enempää, kuin että paikka oli hieno!

IMG_0593.JPG
Otari-Wilton’s Bushin kasvikokoelma-alue. Puutarhan/metsän alueella on myös useita picnicin viettoon soveltuvia nurmia sekä opastuskeskus.
IMG_0990.JPG
Saniaispuutarha

Maanantaina alkoi taas arki, kun M palasi töihin. Minä taas lähdin yksin hyljeretkelle. Idean sain hyljesafareja järjestävän yrityksen mainoksesta, joka paljasti, että aivan Wellingtonin (esi)kaupunkialueen lounaispuolella, hädin tuskin 10 kilometrin päässä keskustassa sijaitsee uudenseelanninmerikarhujen talvehtimisalue. Siispä hyppäsin bussiin numero 1, ajoin sillä Owhiro Bay -nimiseen lähiöön ja kävelin parin kilometrin matkan kukkulan yli rantaan. Rantaa pitkin kulkee viiden kilometrin ”helppokulkuinen” kävelyreitti Sinclair Head -nimiselle niemelle, jossa hylkeitä voi nähdä. Helppokulkuisuus tarkoitti tässä tapauksessa lähinnä pieniä korkeuseroja. Tie kulki rannan ja jyrkän kukkulan välissä, sen pohja oli välillä pehmeää hiekkaa, välillä taas epätasaista kivikkoa, ja mereltä tuleva navakka ja puuskainen tuuli vaikeutti paikoin pystyssä pysymistä. Ruuhkaakin reitillä riitti, sillä nelivetoja huristeli rannassa mennen tullen.

IMG_1392.JPG
Tervetuloa helppokulkuiselle reitille

Reissu oli kuitenkin vaivan arvoinen, sillä muutama varhainen merikarhu oli jo löytänyt tiensä rannan kiville lekottelemaan. Tein valitettavasti pienen virhearvion reissuun kuluvasta ajasta (syytän hylkeitä ja valokuvauksellisen hienoja maisemia!), ja takaisin päin jouduin kulkemaan osittain pimeässä, koska aurinko laskee täällä jo kuuden jälkeen ja hämärä tulee todella nopeasti. Onneksi kännykässä oli sen verran virtaa, että pystyin käyttämään sitä taskulamppuna, koska muuten en olisi nähnyt juurikaan eteeni rannalla. Owhiro Baysta sain kyydin takaisin majapaikkaan (kiitos kaunis!), minkä jälkeen lähdimme vielä kaupungille. Kävelymatkaa päivälle kertyi yhteensä yli 20 kilometriä, ja loppuillasta jalat olivatkin ihan puhki.

hyle.png
Nuoret poikamiesmerikarhut kokoontuvat touko-elokuun ajaksi talvehtimaan Sinclair Headiin. Tämä ja muutama muu kaveri olivat tulleet hyvissä ajoin varaamaan parhaat paikat. Kuva on otettu 20 metrin päästä (suositeltu turvaväli).
IMG_2229.JPG
Hämärä yllätti hyljesafarilla, mutta pääsinpähän ihailemaan hienoa auringonlaskua aavan valtameren rannalla.

Maanantain kävelyurakan jälkeen tuntui kovin ironiselta, että tiistaina pääsin majapaikasta vain 300 metrin päähän, kun onnistuin nyrjäyttämään nilkkani. Kirkkaassa päivänvalossa ja tasaisella asfalttipinnalla! Ei auttanut kuin nilkuttaa loppupäiväksi takaisin kämpille lepuuttamaan pullataikinan lailla paisunutta koipea. Illalla M heitti minut paikalliseen yksityiseen lääkäripäivystykseen, jossa nilkka röntgenkuvattiin ja sidottiin. Onneksi vauriot rajoittuivat pehmytkudoksiin ja matkavakuutus korvaa koko lystin.

Tänään nilkka on ollut edelleen arka, mutta kävely on sujunut kohtalaisesti hiljaisella vauhdilla. Kävin kiertämässä kansallismuseo Te Papan, jonne olisin mennyt jo eilen, jollei nilkka olisi pettänyt kesken matkan. Te Papa tarjoaa kuuden kerroksen verran Uuteen-Seelantiin liittyviä ja ilahduttavan monipuolisia näyttelyitä. Näyttelyiden aiheet vaihelevat saarien luonnosta ja geologiasta (maanjäristyssimulaattori!) perinteiseen maorikulttuuriin ja nykypäivän elämänmenoon kiivimaassa. Mikä parasta, koko elämys on ilmainen! Muutaman dollarin vapaaehtoiseen lahjoitukseen tosin kannustetaan kovasti, ja mielestäni paikka oli ehdottomasti sen ja miksei enemmänkin arvoinen, etenkin kun aulasta löytyy pankkiautomaatti kroonisesta käteispulasta kärsiville vierailijoille (kuten minulle).

IMG_2314.JPG
Te Papan aula
maoritaidetta.png
Maorihenkistä taidetta

Viime päivien kuvasaldo on runsas ja päivittyy Flickriin pienellä viiveellä.

Road trip pohjoiseen, 3.4.

M sai töistä viikon lomaa ja halusimme nähdä Uudessa-Seelannissa muutakin kuin Wellingtonin, joten hyppäsimme sunnuntaina autoon ja suuntasimme kohti pohjoista. Määränpäänämme oli Pohjoissaaren keskiosassa sijaitseva Rotoruan kaupunki, joka on saaren suosituimpia lomakohteita. Rotorua valikoitu kohteeksi sillä perusteella, että siellä on pienellä alueella paljon turistiystävällisiä tuliperäisiä nähtävyyksiä.

Kaikkiaan Matkaa Wellingtonista Rotoruaan kertyi  460 km, ja aikaa kului yhdeksän tuntia pysähdykset mukaan lukien. Maisemat olivat kuitenkin niin hienot, ettei missään vaiheessa ehtinyt tulla tylsää.

IMG_6684.JPG
Taukopaikalla jossain matkan varrella
IMG_6338.JPG
Lampaita näkyi enemmän kuin ehdittiin laskemaan.
IMG_6855.JPG
Huka Falls -vesiputous Taupon lähellä

Lisää maisemia matkan varrelta Flickrissä.

Wellington Zoo, 2.4.

Lauantai, sateinen aamu ja M:llä vihdoin vapaapäivä. Aamun pienen shoppailukierroksen ja japanilaistyyppisen laatikkolounaan jälkeen lähdimme käymään Wellingtonin eläintarhassa, jossa saamani vinkin mukaan piti olla mahdollista nähdä kiivejä ja pingviinejä. Paikallinen parturikin oli suositellut eläintarhaa, joten kyseessä oli selvästi pakollinen vierailukohde.

IMG_5428.JPG
Aamupäivän olennaisia kirjahankintoja

Eläintarhaan oli noin vartin ajomatka ja sisäänpääsy maksoi aikuiselta 21 NZD, eli noin 15 euroa. Alue oli mukavan kompakti ja tilankäyttö huomattavasti tehokkaampaa kuin Korkeasaaressa. Sadekin taukosi sopivasti vierailumme ajaksi.

IMG_5433.JPG

Eläintarhan kolmesta ruskokiivistä onnistuimme näkemään kaksi. Näistä toinen oli hellyyttävä yksijalkainen vipeltäjä. Siitä oli jopa mahdollista saada jonkinlaisia kuviakin hämärässä kiiviaitauksessa, sillä meno yhdellä jalalla oli suhteellisen rauhallista verrattuna pikajunan nopeudella viilettäneeseen kaksijalkaiseen lajitoveriin.

kiivi.png
Tämä Tahi-niminen kiivi menetti toisen jalkansa jäätyään ansaan ja päätyi siksi eläintarhan suojiin. Sille tehtiin jopa tekojalka, jolla se pystyy kulkemaan, mutta mieluummin se kuitenkin liikkuu yhdellä jalalla hyppimällä.

Pingviinejäkin näimme ja pääsimme myös kohtaamaan leijonan silmästä silmään. M:n mielestä päivän ehdoton kohokohta olivat kuitenkin kirahvit.

pingu.png
Sinipingviini on maailman pienin pingviinilaji. Nämä kaverit piileskelivät veneen alla kunnes eläintenhoitajan kutsuhuuto houkutteli ne hetkeksi näkyville.
IMG_5849.JPG
Käynnissä tuijotuskilpailu. Voittaja ei suostunut karjumaan käskystä ja häviäjä ei edes osaa.
IMG_5927.JPG
Piiiiitkäkaulainen hurmuri

Eläintarhaa kiertäessä vierähti pari tuntia. Myöhemmin illalla meidän oli tarkoitus lähteä käymään vielä ylhäällä observatoriossa, mutta päätimme jättää vierailun sittenkin myöhemmäksi. Iltalenkkinä kävimme etsimässä sopivaa ruokapaikkaa keskustan sateisilta kaduilta. Sushiksi meni, kuten useana aiempanakin iltana.

Saukko, servaali ja moni muu otus tavattavissa Flickrin puolella.

Lumoava Zealandia, 1.4.

Päivän kohde oli Zealandian ekopyhäkkö aivan Wellingtonin keskustan tuntumassa. Zealandia, entiseltä nimeltään Karori Wildlife Sanctuary, on suojeltu jyrkkärinteinen järvilaakso, jossa kasvillisuus ja eläimistö pyritään palauttamaan luonnontilaan estämällä vieraslajien pääsy alueelle. Siksi reilun neliömailin kokoinen alue on eristetty jykevällä aidalla ympäristöstä. Sisäänpääsy alueelle maksoi 18,5 NZD.

IMG_4811.JPG
Suunta on selvästi oikea.
IMG_5383.JPG
Kulku Zealandiaan tapahtuu näyttelyrakennuksen läpi. Näyttelyä en katsastanut.

Kävelymatkaa majapaikasta Zealandiaan tuli 3 kilometriä. Päivä oli kuuma, ja matkan alkuosa kulki erittäin jyrkkää ylämäkeä Victoria Universityn kampusalueen ja Kelburn Villagen läpi, joten olo oli perille tullessa melko tukala. Zealandian sijainti metsäisessä laaksossa ja helppokulkuiset polut laakson pohjalla kuitenkin helpottivat oloa itse alueella liikkuessa. Valittavana olisi ollut myös haastavampia polkuja ylempänä rinteessä.

IMG_4834.JPG
Zealandian laakso. Pääpolku kulkee järven vasemmalla puolella rinteen alaosassa.

Zealandia oli kokemuksena jopa antoisampi kuin Kasvitieteellinen puutarha. Kasvillisuus oli monipuolista, näköalat laaksoon mahtavia, taustalla soi lintujen ja kaskaiden taukoamaton kuoro, ja lukuisat informatiiviset opasteet kertoivat alueen eläimistä ja kasveista kattavasti ja kiinnostavasti. Siellä täällä oli lintujen ruokintapaikkoja, joiden lähistöllä pääsi näkemään siivekkäitä, kunhan vain malttoi pysähtyä hetkeksi. Alueen vetonauloihin lukeutuivat myös vanhan kultakaivoksen luolawetat, riippusilta ja yläpadon näköalaylikulku. Ylempänä rinteessä olisi ollut näkötorni, mutta sinne en ehtinyt kapuamaan.

Seuraavassa Zealandian kohokohtia tällä kertaa lintupainotteisten äänien ja kuvien välityksellä:

Kaskaiden laulu kuului kaikkialla:

Metsässä kuului ja näkyi monenlaisia lintuja:

IMG_4830.JPG
Nähtävää on monipuolisesti.
IMG_5014.JPG
Rinteessä on vanha kultakaivos, jonne pääsee vähän matkaa sisään. Sisäänkulkukäytävä on ahdas, ja siellä kannattaa katsoa mihin koskee, koska seinät ja katto ovat luolawetojen peitossa. Kuvassa pieniä yksilöitä.
IMG_5063.JPG
Jo kertaalleen sukupuuttoon kuolleeksi luultu lentokyvytön takahe on varsin kesy lintu.
IMG_5051.JPG
Karuhiruhi eli kaunomerimetso on sukua kotoisalla merimetsolle.
kaka.png
Kaka eli uhanalainen uusseelantilainen papukaija
IMG_5213.JPG
North island saddleback” ehti jo kuolla sukupuuttoon Uuden-Seelannin pääsaarilta, ennen kuin vuonna 2002 Zealandiaan saatiin palautettua lisääntyvä populaatio
IMG_5216.JPG
Kiivejä ei näkynyt, vaikka polku kulki niiden reviireillä. Kiivit ovat arkoja yöeläimiä.
IMG_5243.JPG
Järven eteläpään yläpadon harjaa pääsee kulkemaan järven yli.

Arvio pääpolun kiertämiseen kuluvasta ajasta oli 1 – 2 tuntia. Itse vietin Zealandiassa kolme tuntia ja enemmänkin aikaa olisin saanut laaksossa kiertelyyn kulumaan. Pois oli kuitenkin lähdettävä viideltä, kun paikka meni kiinni. Ehkä palaan vielä – lippu on voimassa kaksi päivää, ja M osoitti mielenkiintoa illalla järjestettäviä pimeäkierroksia kohtaan. Sellaisella olisi ehkä mahdollista päästä näkemään kiivejä!

Lisää kuvia jälleen Flickrissä. Mm. kaikki vastaan tulleet saniaiset.

IMG_5293.JPG
Riippusilta

 

Merta ja lintuperspektiiviä, 31.3.

Päivän ohjelmassa oli vierailu turistineuvontapisteessä ja kiipeäminen korkealle mäelle. Reitti kulki aluksi kaupunkialueella keskellä korkeita taloja, missä suunnistamisesta ei olisi tullut mitään ilman kännykän Google Mapsia ja GPS-paikannusta. Wellington on todella sokkeloinen kaupunki, ja korkeuserot vain pahentavat vaikutelmaa! Matkan varrella kävin pyörähtämässä muutamassa kaupassa ja lounaalla The Canteen-nimisessä iloisesti sisustetussa kahvilassa Bond Streetilla.

26083149801_67f1c9904c_o_d
The Canteen tarjoilee lounasaikaan ruokaisia salaatteja ja leipiä.
IMG_4215.JPG
Päivän lounas: Pulled Pork Flatbread. Hyvää oli!

Kaupungin iskevästi nimetty turistineuvonta (Wellington i-Site Visitor Information Centre) sijaitsee paikallisella Kansalaistorilla, Civiq Squarella, jota reunustavat myös mm. kaupunginkirjasto ja City Gallery -taidemuseo. Turistineuvontapisteeseen on koottu esitteitä kiinnostavista matkakohteista Uudessa-Seelannissa, ja lisäksi palveluneuvojat auttavat vuoronumerolla (ja ilmaiseksi!) löytämään kiinnostavimmat kohteet ja tekemään tarvittavat majoitusvaraukset ym.

IMG_4219.JPG
Wellingtonin turistineuvonta

Kyselin Pohjoissaaren keskiosassa sijaitsevasta Rotoruan alueesta, jonne meidän olisi tarkoitus matkustaa ensi viikolla, ja sain ohjeen, että viikon aikana ehtii hädin tuskin nähdä yhden saaaren. Voi olla, että Eteläsaari jää siis tällä reissulla näkemättä, jollei sitten innostuta tekemään jossain välissä päivämatkaa Pictoniin, joka on kolmen tunnin lauttamatkan päässä saaret toisistaan erottavan Cookinsalmen lounaispuolella.

Turistineuvontapisteessä on myös monipuolinen matkamuistomyymälä, jossa katselin pyynnöstä kiivipehmolelua lapselle. Tehtävä osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi.

kiivi
Täällähän on enemmän kiivilajeja kuin luonnossa! Mikä näistä on virallinen kiivipehmolelu?

Turistineuvonnasta jatkoin matkaa Civiq Square -aukion läpi City to Sea -siltaa/taideteosta pitkin merenrannan kävelyalueelle. Aukion yläpuolella on aiemmin ollut kolmimetrinen metallinen hopeasaniaispallo, veistos nimeltä ”Ferns”, jota ei nyt kuitenkaan harmikseni näkynyt. Veistos on ilmeisesti ollut viime kesästä lähtien korjattavana eikä ole vielä löytänyt takaisin vakiopaikalleen. Jouduin tyytymään hopeisiin saniaispuihin.

IMG_4243.JPG
Civiq Square -aukio
IMG_4236.JPG
Tämä ei ole saniaispallo.

Merenrantaa reunustava kävely- ja pyöräilyalue, Wellington Waterfront, oli kauniilla säällä täynnä ihmisiä, jotka nauttivat lukuisien baarien ja kahviloiden tarjonnasta ja erilaisista veteen liittyvistä aktiviteeteista. Te Papa -museon ympäristö oli myös suosittu hengailupaikka. Näköalat rannasta olivat hienot, mutta mieli teki jonnekin korkealle.

IMG_4249.JPG
Ranta-aluetta
IMG_4267.JPG
Sillan päässä on Te Papa -museo. Sen takana näkyy sopivan korkea nyppylä, Mount Victoria. Siispä sinne!

Seuraava etappi oli siis 196 metrin korkeuteen kaupungin yläpuolelle kohoavan Mount Victorian valloitus. Matkaa Te Papalta huipulle näytti kartan mukaan olevan vain 2 km, eli periaatteessa helppo nakki. Matka kukkulan juurelle kulki Wakefield Streetia ja Majoribanks Streetia, joista jälkimmäinen jatkui pitkälle ylös rinteeseen. Kun katu loppui, alkoi jyrkkä metsäinen rinne, jossa risteili huipulle johtava kinttupolkku. Päivä oli kuuma ja nousu hikistä, mutta oli ihanaa päästä pois kaupungin hälystä. Ylämäkijuoksu näytti olevan paikallisten suosima kansanhuvi.

IMG_4304.JPG
Majoribanks Streetiä ylös kohti Mount Victoriaa
IMG_4327.JPG
Katu päättyy ja polku alkaa.
IMG_4426.JPG
Tuskin edes puolivälissä ylös vievää polkua, mutta näkymät ovat jo vaikuttavat.

Onneksi polulla oli paljon opasteita, koska se kiemurteli melkoisesti pitkin rinnettä ja eksyminen olisi ollut jyrkässä ja metsäisessä maastossa helppoa. Kasvillisuus oli jo melko kulottunutta, eikä kovin ihmeellisiä kasvihavaintoja nousun aikana tullut. Rinteessä oli kuitenkin monin paikoin laajoja piikkihernepensaikkoja, jotka tekivät sen osittain kulkukelvottomaksi.

IMG_4616.JPG
Piikkiherne on Uudessa-Seelannissa haitallinen tulokaslaji, joka on tuotu alueelle Skotlannista.

Huippu oli kauniina päivänä suosittu retkikohde, ja sieltä avautui huikea 360 asteen näköala Wellingtoniin ja lähialueille. Ylös johti myös toiselta puolelta huippua ajotie (huijausta!), ja kun kello oli jo yli kuusi, tilasin oman henkilökohtaisen taksin alas. Näin kiltti oto-kuskikin pääsi nauttimaan upeasta näköalasta ja omat kapuamisesta kipeät jalkani kiittivät.

IMG_4688
Mount Victoria Lookout -näköalatasanne
IMG_4709.JPG
Näköala luoteeseen kohti kaupunkia ja satamaa.
IMG_4536.JPG
Lintuperspektiivi lounaaseen kohti Basin Reserve -krikettikenttää.

Päiväsaldoksi tuli vaatimattomat 10 kilometriä kävelyä ja reilu 500 valokuvaa. Lisää valokuvia jälleen Flickrissä.

Kasvitieteellinen puutarha, 30.3.

Mitä tekee biologi ensimmäiseksi matkustettuaan toiselle puolelle maapalloa? Vierailee tietysti paikallisessa kasvitieteellisessä puutarhassa! Wellingtonin kasvitieteellinen puutarha on perustettu vuonna 1868 ja sillä on pinta-alaa yli 25 hehtaaria.

Linnuntietä matkaa majapaikasta puutarhaan on alle puoli kilometriä. Koska puutarha kuitenkin on ylempänä rinteessä ja välissä on mm. moottoritie, käytännössä matkaa tuli jalan 1,5 km. Lyhyempääkin reittiä olisi ehkä päässyt, mutta samalla tuli bongattua parlamenttirakennukset ja vanha hautausmaa.

IMG_3198
Beehive eli mehiläispesä, osa Uuden-Seelannin parlamenttirakennuksia. Viereinen puisto on suosittu picnic-paikka.
IMG_3209
Bolton Streetin vanha hautausmaa. Erilliset osiot eri kirkko- ja uskontokunnille. Tie puutarhaan nousee ylös kuvassa näkyvälle sillalle…
IMG_3219
… koska hautausmaan läpi on rakennettu 1970-luvulla moottoritie, jonka yli pääsee vain siltaa pitkin! Reilu 3000 ruumista jouduttiin siirtämään rakennustöiden yhteydessä.

Saavuin puutarhaan koillisesta päin, Lady Norwoodin ruusutarhan läpi. Ruusutarhaa reunustaa Begonia Housen kasvihuone, jossa en käynyt mutta jossa olisi sisänäyttelyitä, kuten orkideoja ja begonioita. Päätin tässä välissä pistäytyä lounaalla viereisessä Picnic Cafessa, joka tarjoili viihtyisällä ulkoterassilla mm. varsin pätevää kanasalaattia ja hampurilaisia.

IMG_4195
Lady Norwoodin ruusutarha. Taustalla Picnic Cafe ja Begonia Housen kasvihuone.
IMG_3251
Picnic Cafen terassi

Matka jatkui ylös puutarhaan Waipiro Bush Walkia pitkin. Kyse on kiemurtelevasta metsäpolusta, jota reunustavat puut ja puusaniaiset. Olo oli kovin orpo uppo-oudon kasvillisuuden keskellä, ja tässä osassa puutarhaa nimikylttejäkin oli vain isoimissa puissa. Katselin tarkkaan saniaisten lehtien alapintoja ja mielestäni onnistuin tunnistamaan hopeasaniaisen, joka on Uuden-Seelannin yleinen kansallistunnus. Ainakin löysin puumaisia saniaisia, joiden lehtien alapinta oli hopeinen. Hopeasaniainen oli hiljattain vähällä päästä Uuden-Seelannin lippuun, mutta ei kuitenkaan lopulta onnistunut peittoamaan nykyistä lippua kansanäänestyksessä.

IMG_3262
Waipiro Bush Walk. Vasemmalla näkyy puusaniainen.
IMG_3406.JPG
Hopeasaniainen, Cyathea dealbata
IMG_3498.JPG
Hopeasaniainen, Cyathea dealbata

Aikani puutarhassa harhailtuani (minulla oli kyllä kartta, mutta se jäi tietysti majapaikkaan!) päädyin ylös vaijeribussin lähtöpaikan ja observatorion (suljettu keskiviikkoisin) läheisyyteen. Ylhäältä oli varsin mukavat näköalat kaupunkiin.

Wellington Cable Car
Wellingtonin vaijeribussi

Useissa puutarhan penkeissä on muistolaattoja, jotka on omistettu edesmenneille henkilöille, joille kasvitieteellinen puutarha on ollut tärkeä keidas ja virkistäytymispaikka. Eräs muistolaatta oli erityisen hieno.

IMG_3758.JPG
Basil-kissakin viihtyi puutarhassa. Viisas eläin!

Seuraavaksi suuntasin kohti Treehousen vierailijakeskusta, joka oli kuitenkin mennyt juuri kiinni (kello 16, oikeasti!!!) ja jäi siksi näkemättä. Tässä vaiheessa alkoi hiukan kyllästyttää, mutta eihän nyt vielä voinut kotiinkaan lähteä. Nähtävä oli mm. saniaistarha (täällä saniaisilla oli nimikyltitkin, ja aiempi hopeasaniaistunnistukseni osoittautui oikeaksi), mehikasvialue, ankkalammikko ja tuoksupuutarha. Näitä kiertäessä kului vielä pari tuntia, ja lopulta löysin tieni yrttitarhan kautta takaisin ruusutarhaan, josta poistuin samaa reittiä kuin olin tullutkin.

IMG_3742.JPG
Vierailijakeskus palvelee vain aamuvirkkuja.
IMG_4032.JPG
Saniaistarha. ”Black tree fern” (Cyathea medullaris) voi kasvaa 20 m korkeaksi.
IMG_3952.JPG
Dryopteris wallichiana, Koillis-Aasia. Päivänselvät alvejuuren itiöpesäkkeet, vaikka katesuomuja ei näy.
IMG_3739.JPG
Mehikasvialue
IMG_4098.JPG
Ankkalammikko. Yljäällä vasemmalla leukistinen eli tavallista vaaleampi sorsa.
IMG_4069.JPG
Amaryllis belladonna tuoksupuutarhassa.
IMG_4151.JPG
Käy yrttitarhassa polku. Päästä pääsee portaita pitkin alas ruusutarhaan.
IMG_4148.JPG
Takaisin lähtöpisteeseen

Päiväsaldo oli 13 kilometriä kävelyä ja 1009 valokuvaa. Sain käskyn ottaa matkalla (eli kolmen viikon aikana) ”ainakin tuhat kuvaa”, joka osoittautui siis jo tässä vaiheessa kaikin puolin alimitoitetuksi ohjenuoraksi! Pikkupokkarin akku ja kaksi vara-akkua hädin tuskin riittivät päivän kuvausrupeamaan. Lisää kuvia (vahvalla saniaispainotuksella) löytyy Flickr-sivustolta.

IMG_3564.JPG
Hound’s tongue fern” (Microsorum pustulatum) kuuluu kallioimarrekasvien heimoon ja kasvaa kotoperäisenä Uudessa-Seelannissa sekä osissa Australiaa.

Ensimmäinen ilta, 29.3.

Majapaikkana Wellingtonissa toimii viihtyisä ”serviced apartment” -tyyppinen kaksio muutaman asunnon puuhuvilassa ihan keskustan tuntumassa. Kämpässä on oma hyvinvarusteltu keittiö, kylpyhuone ja pyykinpesukone, ja siivooja käy kerran viikossa. Majapaikan miinuspuolia ovat sijainti vilkkaasti liikennöidyn kadun varressa ja paperinohuet seinät, mutta korvatulpat onneksi auttavat jossain määrin näihin vaivoihin.

IMG_3192
Majapaikka

Ensimmäisenä iltana kävimme hiukan kiertelemässä keskustassa, jossa M liikkui jo kuin kotonaan. Itse olin hämilläni vääränpuoleisesta liikenteestä ja kauppojen aikaisesta sulkeutumisesta. Suomessako muka oltiin ennen aukioloaikojen tuoreinta vapautumista jäljessä kehityksestä? Täällä kaikki menee edelleen kiinni viimeistään kuudelta illalla!

Wellington on suurten korkeuserojen kaupunki, mikä kävi hyvin ilmi heti kättelyssä. Ruokakauppa on linnuntietä mitattuna ihan vieressä, mutta välissä on jyrkkä rinne, joten todellisuudessa matkaa kertyy paljon enemmän.

Ruokakaupan lisäksi kävimme Cuba Streetillä, joka on paikallinen ravintolakeskittymä. Illalliseksi valikoitui sushi liukuhihnalta. Konsepti on varsin toimiva: pienet sushiannokset kiertävät liukuhihnalla ympäri suurta pöytää. Kun sopiva annos osuu kohdalle, nappaat sen itsellesi. Lautasen väri kertoo annoksen hinnan, ja lopuksi näytät tyhjentämäsi lautaset kassalle, joka laskee hinnat yhteen. Kolme pientä annosta oli sopivan kokoinen ilta-ateria.

IMG_3187
Sushia liukuhihnalta

Täydellä vatsalla oli hyvä käydä maksamaan kertyneitä univelkoja. Ei edes liikenteen melu häirinnyt väsyneen matkalaisen unia, vaikka korvatulpat eivät koskaan löytäneet korviin asti