Takaisin Wellingtoniin, 7. – 8.4.

Torstaina pääsimme aloittamaan paluumatkan kohti Wellingtonia, vaikka M oli edelleen hiukan heikossa hapessa. Matkalla Rotoruaan olimme ajaneet Taupo-järven eteläpuolella sijaitsevan Tongariron kansallispuiston itäreunaa, nyt päätimme kiertää puiston länsipuolelta. Tongariro on Uuden-Seelannin vanhin kansallispuisto, ja sen alueella sijaitsee kolme aktiivista tulivuorta: Tongariro, Ngauruhoe ja Ruapehu. Näistä Ngauruhoe tunnetaan Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Tuomiovuorena.

Vuorille oli hienot näköalat kansallispuiston pohjoislaitaa kulkevalta tieltä numero 47. Poikkesimme tältä tieltä Ruapehun juurella sijaitsevaan Whakapapan kylään ja jatkoimme sieltä ajotietä vielä jonkin matkaa ylöspäin vuoren rinteessä sijaitsevalle hiihtokeskukselle. Paikasta lähti useita hienoja vaellusreittejä ylös Ruapehulle ja näköalahissillä olisi päässyt myös ylemmäs, mutta aikataulumme ja kuskin kunto eivät valitettavasti sallineet pientä jaloittelua pidempää tutustumista vuoriin. Aktiivisesta tulivuoritoiminnasta emme (onneksi) nähneet merkkejä.

Tien 47 varrella lähellä Whakapapaa varoitettiin kiiveistä, joita elää kansallispuiston alueella.

Whakapapan hiihtokeskus sijaitsee 1600 metrin korkeudella Ruapehun rinteessä. Ruapehun korkein huippu kohoaa 2797 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja se on Pohjoissaaren korkein kohta.

Yövyimme kansallispuiston luoteisnurkassa sijaitsevassa National Park Villagessa, jonne Google Mapsin mukaan ajaa Rotoruasta alle kolme tuntia. Onnistuimme kuitenkin käyttämään matkaan seitsemän tuntia. (”Kai nyt, kun oli ihan pakko pysähtyä vähän väliä maisemia kuvaamaan!”) Perjantaiaamuksi olimme aikoneet varata lyhyen näköalalennon, jolla tulivuoria olisi päässyt katsomaan ilmasta käsin, mutta aamun sateinen sää teki lentämisen mahdottomaksi. Jatkoimme siis suoraan matkaa kohti etelää pitkin tietä numero 4, joka kiemurteli serpentiinin lailla kukkuloiden välissä. Monin paikoin käytössä oli vain yksi kaista, koska toinen kaista oli romahtanut vieressä ammottavaan rotkoon.

Raukawan vesiputoukset sijaitsevat rotkossa aivan State Highway 4 -tien varrella.

Kun ajomatkaa oli jäljellä 150 km havaitsimme, että meillä olisi vielä runsaasti aikaa ennen pimeän tuloa eikä suoralla reitillä Wellingtoniin olisi juurikaan nähtävää. Koska valkoinen kiivi oli vielä näkemättä ja sellaisen voisi nähdä reilun tunnin pidemmän kiertotien varrella, lähdimme kohti Mount Bruce Wildlife Centre -eläinpuistoa. Siellä asusteli valkoinen Manukura-kiivi ruskean kaverinsa Turuan kanssa. Matkalla ajoimme läpi vaikuttavan Manawatun solan.

Manukura-kiivi on syntynyt Mount Brucen eläinpuistossa vuonna 2011. Se ei ole albiino, vaikka sen höyhenet ovat valkoiset. Manukuran kaverista ei ole kuvaa, koska ruskeasta kiivistä ei oikein saanut hyvää kuvaa hämärässä kiivitalossa. Kyse ei siis ole värisyrjinnästä, vaikka valkoiset höyhenet selvästi lisäävät soveltuvuutta valokuvamalliksi!

Manawatun solasta oli huikeat näkymät rautatiesilloille, jotka ylittävät solan pohjalla kulkevan samannimisen joen.

Wellingtoniin saavuimme lopulta kahdeksan tunnin matkanteon jälkeen auringon jo laskettua. Google Maps arvioi kulkemamme reitin ajoajaksi 5 h. Kaikkiaan ajomatkaa Wellingtonista Rotoruaan ja takaisin kertyi vähän päälle 1000 km, eli suunnilleen saman verran kuin meno-paluumatkalla Helsingistä Lieksaan. Lähdimme matkaan ilman tarkkoja ennakkosuunnitelmia ja sillä ajatuksella, että haluamme nähdä vulkaanista toimintaa. Tämä tavoite toteutui mainiosti, eivätkä matkasuunnitelman spontaanit päivitykset tuottaneet ongelmia. Näimme paljon kiinnostavia paikkoja ja luonnon ihmeitä, mutta paljon jäi tietysti myös näkemättä.

Näimme tulivuoria, vaikka huipulla emme päässeet käymään.

Lisää kuvia torstailta ja perjantailta Flickrissä.