Uuden-Seelannin kasvit

Tarkoitukseni oli kirjoittaa heti matkan jälkeen lyhyt juttu Uuden-Seelannin kasveista. Matkasta on kulunut jo yli puoli vuotta ja kuvatkin sain järjestettyä aikoja sitten, mutta mikäs sen mukavampaa kuin muistella keväistä matkaa näin talven keskellä. Tässä siis pieni katsaus Uuden-Seelannin omintakeiseen kasvillisuuteen ja matkan varrella näkemiini kasveihin.

Uusi-Seelanti luetaan luonnon monimuotoisuuskeskukseksi (engl. biodiversity hotspot) eli alueeksi, jolla elää poikkeuksellisen monimuotoinen eliölajisto. Vaikka lajimäärä on tropiikkiin verrattuna vähäinen, lajisto on saarten eristyneisyydestä johtuen omaleimaista. Saarilla esiintyy noin 2500 alkuperäistä putkilokasvilajia, joista 80 % on kotoperäisiä eli esiintyy vain Uudessa-Seelannissa. Tyypillistä Uuden-Seelannin kotoperäisille kasveille on, että ne ovat ainavihantia, lintulevitteisiä, kaksikotisia ja usein kooltaan suurempia kuin samojen kasviheimojen edustajat muualla maailmassa. Yksivuotisia ja typensitojakasveja on vähän.

Ihmisen mukana kulkeutuvat tulokaslajit ovat uhka Uuden-Seelannin ainutlaatuiselle luonnolle. Saarilla kasvaa vakiintuneena noin 2500 vieraskasvilajia, joista 300 on niin invasiivisia, että ne uhkaavat merkittävästi alkuperäistä kasvillisuutta. Siksi saapuville matkustajille on tiukat säädökset, ettei maahan saa tuoda minkäänlaisia kasviperäisiä elintarvikkeita tai kasvinosia. Maahantuontiyritystä seuraa mojova sakko, vaikka kyse olisi puhtaasta tietämättömyydestä.

Uuden-Seelannin kasveista puhuttaessa ei sovi unohtaa saniaisia. Alkuperäisiä saniaislajeja on lähes 200, ja maan kansallistunnuskin on saniaislaji, hopeasaniainen (Cyathea dealbata). Uuden-Seelannin erikoisuus ovat puusaniaiset, joita saarilla kasvaa hopeasaniaisen lisäksi luontaisina yhdeksän lajia. Puusaniaiset tunnetaan paikallisessa puheenparressa nimellä ”pungas”, ja ne jaetaan saniaispuihin (suku Cyathea) ja rankasaniaisiin (suku Dicksonia). Puusaniaisia kasvaa yleisesti metsissä pitkin Pohjoissaarta (kuten todennäköisesti myös pitkin Eteläsaarta), ja niitä oli hauska bongailla teiden varsilta matkalla Rotoruaan.

Matkani ajoittui paikalliseen syksyyn, ja useimpien kasvien kukinta-aika oli jo ohi, mikä lisäsi haastetta kasvien opetteluun. Kasvillisuus tuntui varsinkin aluksi todella vieraalta, mutta pikkuhiljaa opin erottamaan joitakin lajeja ja etenkin yleisimmät saniaiset ehtivät tulla tutuiksi. Oleskelu pääosin kaupunkiympäristössä rajoitti jonkin verran tutustumista luontaiseen kasvillisuuteen. Wellingtonissa on kuitenkin muutamia paikkoja, joissa alkuperäistä metsäkasvillisuutta on vielä jäljellä. Vierailin näistä Zealandian suojellussa laaksossa ja Otari-Wilton’s Bushin metsäalueella. Lisäksi Rotoruassa vierailin The Redwoods -metsäalueella, jossa oli sekä istutettua että luontaista puustoa. Merenrantakasvillisuuteen tutustuin Wellingtonissa Te Kopahoun suojelualueella, jossa rantaan laskevien kukkuloiden alarinteille on perustettu niittymäinen alue luontaisen kasvillisuuden palauttamista varten.

Alla on satunnaisessa järjestyksessä otos (n = 39) kameraani tarttuneista uusseelantilaisista kasveista. Nämä eivät anna missään määrin kattavaa kuvaa Uuden-Seelannin tai edes Pohjoissaaren kasvistosta, vaan pääasiallisena valintakriteerinä oli, että pääsin lajinmäärityksessä vähintään sukutasolle. Lisää kuvia löytyy Flickristä, jonne kokosin kaikki kasvikuvat omaksi albumikseen. Joukossa on paljon lajeja, joille en ole löytänyt nimeä. Loppuun olen listannut käyttämääni määrityskirjallisuutta sekä Uuden-Seelannin kasvistoa käsitteleviä www-sivustoja.

IMG_0845.JPG
Metrosideros fulgens -hehkupuu (maorikielellä aka, engl. scarlet rata), on myrttikasveihin (Myrtaceae) kuuluva liaani, joka kasvaa Pohjoissaaren rannikkometsissä sekä Eteläsaaren länsirannikolla. Uudessa-Seelannissa esiintyy 12 hehkupuulajia, joilla on tyypillisesti näyttävät kukinnot. Hehkupuilla on laaja levinneisyys Tyynenmeren alueella lukuun ottamatta Australiaa, josta suvun edustajista on vain fossiilihavaintoja. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 10.4.2016.
IMG_0800.JPG
Pseudopanax crassifolius (maorikielellä horoeka, engl. lancewood) kuuluu araliakasveihin (Araliacea) ja kasvaa yleisenä molemmilla saarilla. Kasvi kokee 15-20 vuoden iässä totaalisen muodonmuutoksen kuvassa näkyvästä omintakeisesta nuoruusmuodosta aikuiseksi puuksi. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
IMG_1052.JPG
Dacrynium cupressinum tunnetaan yleisesti kasvin maorinkielisellä nimellä rimu. Rimu kuuluu podokarpuskasveihin (Podocarpaceae), jotka ovat pääasiassa eteläisellä pallonpuoliskolla ja etenkin Australaasiassa esiintyviä havupuita. Rimua tavataan kaikkialla Uudessa-Seelannissa, ja se voi kasvaa jopa 50-metriseksi. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
IMG_1614.JPG
Pulskapäivikkilaji Disphyma australe, maorikielellä horokaka. Päivikki- eli jääruohokasveihin kuuluva mehikasvi, jonka kuvasin merenrannalla Te Kopahoun suojelualueella Wellingtonissa 11.4.2016.
img_0749
Myös lamopinaatti (Tetragon tetragonoides, maorikielellä kokihi) on päivikkikasveihin kuuluva mehikasvi. Sitä voidaan käyttää pinaatin tavoin vihanneksena, mutta se ei ole sukua pinaatille. Jo James Cook havaitsi lajin soveltuvuuden vihanneskäyttöön. Lamopinaatti kasvaa Uuden-Seelannin lisäksi alkuperäisenä Australiassa, Japanissa ja paikoin Etelä-Amerikassa. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_4558
Meilläkin toisinaan koristekasveina käytettäviin tähkäliljoihin (Phormium-suku) kuuluu kaksi suurikokoista lajia, joita tavataan kotoperäisinä vain Uudessa-Seelannissa. Tähkäliljoja kutsutaan englanniksi nimellä flax, mutta ne eivät ole sukua pellaville vaan päivänliljoille (Hemerocallis). Mount Victoria, Wellington, 31.3.2016.
img_4560
Tähkäliljat (suku Phormium) ovat lintulevitteisiä. Mount Victoria, Wellington, 31.3.2016.
img_0719
Carmichaelia petriei, New Zealand broom, on Eteläsaarella esiintyvä hernekasvi. Suvussa on 24 lajia, joista kaikki paitsi yksi esiintyvät vain Uudessa-Seelannissa. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_0905
Uusseelantilainen nokkonen, Urtica sykesii, esiintyy kotoperäisenä Uuden-Seelannin lisäksi myös osassa Australiaa. Flora of New Zealand -nettisivuston mukaan Uudesta-Seelannista on tavattu yhdeksän nokkoslajia, joista neljää esiintyy vain Uudessa-Seelannissa. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_0560
Sarjakukkaisiin kuuluva Aciphylla-suku käsittää 40 lajia, jotka esiintyvät kotoperäisinä Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. Suvun lajeille on tyypillistä kookas piikikäs kukinto, joka kohoaa jäykkien lehtien muodostaman mättään keskeltä. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_3464
Valkokukkainen ja sinimarjainen Dianella nigra viihtyy valoisissa metsissä ympäri Uuden-Seelannin. Tässä yksisirkkaissuvussa on kolme Uudelle-Seelannille kotoperäistä lajia ja useita kymmeniä muita, pääosin Australiassa esiintyviä lajeja. Wellingtonin kasvitieteellinen puutarha, 30.3.2016.
img_0557
Jokin pensastädykelaji. Pensastädykkeiden sukuun (Hebe) kuuluu noin 90 lajia, jotka yhtä lukuun ottamatta kasvavat alkuperäisinä Uudessa-Seelannissa. Suurin osa lajeista on myös kotoperäisiä, eli niitä ei tavata luontaisina Uuden-Seelannin ulkopuolella. Toisaalta pensastädykkeitä käytetään laajalti koristekasveina. Hebe-lajit luokitellaan joskus tädykkeisiin (suku Veronica), mitä myös suvun suomenkielinen nimi heijastelee. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_0711
Monien pensastädykelajien lehdet muodostavat koristeellisia geometrisia kuvioita. Tämän tuntomerkin avulla opin tunnistamaan myös jo kukintansa lopettaneet pensastädykkeet helposti suvulleen maastossa. Kuvan laji on Hebe odora (englanniksi boxwood hebe), joka on yleinen koko Uudessa-Seelannissa ja voi kasvaa metrin korkuiseksi pensaaksi. Otari-Wiltons’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_6652
Uuden-Seelannin korkeimmat, jopa 3-metrisiksi kasvavat heinät tunnetaan maorinimellä toetoe. Toetoeja on viisi kotoperäistä lajia, jotka muodostavat suvun Austroderia. Maorit ovat hyödyntäneet toetoeja mm. korin- ja matonkudonnassa sekä kattojen rakennusmateriaalina. Toetoeja ei voi olla huomaamatta: niiden kookkaat silhuetit erottuvat selvästi taivasta vasten ihan joka puolella, myös Wellingtonin asuinkatujen varsilla. Kuva on otettu Taupon lähellä matkalla Rotoruaan 3.4.2016.
kollaasi
Nämäkin kasvit näin reissun aikana. Suurin osa on tulokaslajeja, alkuperäiskasvit on mainittu erikseen nimen yhteydessä. Kuva 1. Tuoksupielus (sweet alyssum, Lobularia maritima) merenrannalla. Miramar, Wellington, 9.4.2016. Kuva 2. Ajannäyttäjä (flower-of-an-hour, Hibiscus trionum). Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 10.4.2016. Kuvien 3 – 8 kuvauspaikka on merenranta Te Kopahoun suojelualuella Wellingtonissa ja -aika 11.4.2016. Kuva 3. Timanttikukka (treasure flower, Gazania splendens), alun perin Etelä-Afrikasta. Kuva 4. Peltopunka (scarlet pimpernel, Anagallis arvensis). Kuva 5. Asterikasveihin kuuluvaan Raoulia-sukuun (scabweeds) kuuluu 23 kotoperäistä lajia. Kuva 6. Suolasormikkilaji (glasswort, Sarcocornia quinqueflora), alkuperäinen suolakkokasvi. Kuva 7. Ukontulikukka (great mullein, Verbascum thapsus). Kuva 8. Jonkin sortin kaali (Brassica sp.).Kuva  9. Rionjuoru (wandering Jew, Tradescantia fluminensis), alun perin Etelä-Amerikasta. Mount Victoria, Wellington, 31.3.2016. Kuva 10. Purppurakannusruoho (purple linaria, Linaria purpurea). Wellington, 1.4.2016. Kuva 11. Alkuperäinen konnanliekolaji (Lycopodiella cernua). Te Puia, Rotorua, 5.4.2016. Kuva 12. Tähkäkuusama (Himalayan honeysuckle, Leycesteria formosa). The Redwoods, Rotorua, 6.4.2016.
img_8303
Rotoruan The Redwoods -metsäalueella on istutettujen punapuiden lisäksi upeaa enemmän tai vähemmän luontaista puusaniaismetsää. Korkeimmat puusaniaiset, kuten mamaku (black tree-fern, Cyathea medullaris), voivat kasvaa 20-metrisiksi. Kuvassa on luultavasti rankasaniaislaji Dicksonia squarrosa, joka on yleinen metsäkasvi ja levittäytyy maavarsilla tiheiksi kasvustoiksi. Lajille on tyypillistä, että kuolleet lehdet jäävät roikkumaan ikään kuin kaulurina latvan alle. The Redwoods, Rotorua, 6.4.2016.
img_4914
Hopeasaniainen (englanniksi silver tree-fern, maorikielellä ponga, Cyathea dealbata) on keskikokoinen, n. 10-metriseksi kasvava puusaniainen ja Uuden-Seelannin epävirallinen kansallissymboli. Hopeasaniaista tavataan yleisenä sekä Etelä- että Pohjoissaarella, ja nimensä laji on saanut lehden alapinnan hopeisesta väristä. Zealandia, Wellington, 1.4.2016.
img_2671
Uuden-Seelannin kasvistoon kuuluu paljon epifyyttejä eli päällyskasveja, jotka kasvavat toisten kasvien päällä, tyypillisesti esim. puunrungoilla. Myös monet saniaiset kasvavat epifyytteinä, osa jopa puusaniaisten rungoilla eli toisilla saniaisilla. Kuvan epifyyttisaniaiskasvuston valtalajeina ovat hound’s tongue fern (Microsorum pustulatum, isot lehdet vas. alhaalla) ja leather-leaf fern (Pyrrosia eleagnifolia, pienet nahkamaiset lehdet oik. alhaalla). Wellingtonin kasvitieteellinen puutarha, 14.4.2016.
img_8413-2
Sammalsaniaiset (filmy ferns, suku Hymenophyllum) ovat pieniä läpikuultavia saniaisia, joiden lehdissä on vain yksi solukerros. Flora of New Zealandin mukaan Uudessa-Seelannissa esiintyy 24 sammalsaniaislajia, joista 14 kotoperäisinä. Myös Skandinaviassa esiintyy yksi sammalsaniaislaji, lehtisammalta muistuttava varjosammalsaniainen (Hymenophyllum wilsonii), joka kasvaa Norjan länsirannikolla, Färsaarilla ja Islannissa. The Redwoods, Rotorua, 6.4.2016.
kollaasi
Saniaisten monimuotoisia itiöpesäkkeitä: Kuva 1. Australianadiantumi (rosy maidenhair, Adiantum hispidulum). Kuva 2. Hairy fern (Lastreopsis hispida). Kuva 3. King fern (Ptisana salicina). Kuva 4. Harvinainen Loxsoma cunninghammii on sukunsa ainoa laji ja läheistä sukua puusaniaisille, vaikka ei muodosta runkoa. Kuva 5. Kampasaniaislajin (small kiokio, Blechnum procerum) erillinen itiölehti. Kuva 6. Hound’s tongue fern (Microsorum pustulatum). Kuva 7. Hopeasaniainen (silver tree-fern, Cyathea dealbata). Kuvat 8. ja 10. Ituraunioinen (hen and chickens fern, Asplenium bulbiferum). Kuva 9. King fern (Todea barbara). Kuva 11. Raunioislaji (shining spleenwort, Asplenium oblongifolium). Kuva 12. Sammalsaniaislaji (irirangi, Hymenophyllum demissum).

 

Määrityskirjallisuutta

nzflorae

Breitwieser I., Brownsey P.J.; Heenan P.B., Nelson W.A., Wilton A.D. toim. (2010) Flora of New Zealand Online.

Brunsden, G. & Brunsden, L. (2004) A Photographic Guide to Wildflowers of New Zealand. New Holland Publishers (NZ) Ltd.

Crowe, A. (2009) Which Native Forest Plant? New Ecology Edition. Penguin Books (NZ) Ltd.

Metcalf, L. (2003) A Photographic Guide to Ferns of New Zealand. New Holland Publishers (NZ) Ltd.

Metcalf, L. (2009) Know Your New Zealand Native Plants. New Holland Publishers (NZ) Ltd.

New Zealand Plant Conservation Network. New Zealand’s Flora.

Muut lähteet

https://en.wikipedia.org/wiki/Flora_of_New_Zealand

http://www.nzpcn.org.nz/page.aspx?help_faqs_NZ_plants

http://www.nzpcn.org.nz/page.aspx?threats_naturalised_plants

http://www.doc.govt.nz/nature/native-plants/ferns/

http://collections.tepapa.govt.nz/topic/2024

Örkkejä, hylkeitä ja nyrjähtänyt nilkka, 9. – 13.4.

Hiukan on blogin päivitystahti hiipunut viime päivinä, ja kohta on jo kotiinpaluun aika. Paljon uutta on kuitenkin ehditty nähdä Wellingtoniin paluun jälkeen.

Lauantaina kävimme tutustumiskierroksella erikoistehosteyhtiö Weta Workshopin tiloissa Weta Cavessa. Yhtiössä työskentelevä teknikko esitteli mm. örkkejä, haarniskoja, kaupunkien pienoismalleja ja muuta rekvisiittaa, jota pajassa tuotetaan elokuvateollisuuden tarpeisiin. Kuvaaminen kierroksella oli valitettavasti kielletty, mutta ilahduttavaa oli, että esittelijän puheesta sai hyvin selvää, toisin kuin paikallisten yleensä. Esittelijä tosin kertoikin olevansa alun perin jenkki, mikä saattaa selittää jotain.

Weta Cave sijaitsee Miramarin niemellä, ja kävimme ”luolaan” tutustumisen jälkeen ajelemassa autolla niemen ympäri. Niemimaa on tyypillinen wellingtonilainen esikaupunkialue: upealla merinäköalalla varustettuja matalia omakotitaloja tiiviisti pitkin kukkuloiden rinteitä. Paikoin oli hiekkarantaa, joka tuntui olevan suosittu viikonlopunviettopaikka. Miramarin rannoilla ihan asutuksen keskellä pitäisi pesiä myös sinipingviinejä, mutta niitä emme onnistuneet bongaamaan.

IMG_0238.JPG
Weta Caven. Pihalla oleviin peikkoihin ei saa koskea, mutta trollien ruokkimista ei ollut kielletty.
IMG_0445.JPG
Tyypillistä Miramaria: rantaa ja huviloita pitkin kukkulan rinteitä.

Sunnuntaina M halusi pitää lomaa turistielämästä, ja jouduin lähtemään reissuun yksin. Olin jo aiemmin onnistunut hankkimaan paikallisen haltijakohtaisen bussiliikenteen matkakortin, Snapperin, ja nyt uskaltauduin ensi kertaa testaamaan sen toimivuutta. Hyppäsin keskustasta bussiin numero 14 ja huristelin sillä noin viiden kilometrin päähän Wiltonin esikaupunkialueelle. Matkan laskutus on täällä kilometriperusteista, joten kortti piti muistaa vilauttaa lukijalle sekä kyytiin noustessa että pois jäädessä. Ihan kätevän oloinen systeemi, tosin täytyy olla tarkkana, että kortilla on riittävästi arvoa, koska hinnan saa tietää vasta matkan lopussa. Toisaalta hinnan voi tarkistaa myös etukäteen netistä paikallisesta reittioppaasta.

Syy Wiltonin-reissuun oli (yllättäen) kasvitieteellinen. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kaupungissa on tietenkin oma kasvitieteellinen puutarha, mutta Wellingtonissa niitä onkin kaksi! Wiltonissa sijaitsee Otari-Wilton’s Bush -niminen puutarha, joka on erikoistunut Uuden-Seelannin kotoperäisiin kasveihin ja niiden suojeluun. Paikka käsittää 5 ha kasvikokoelmia sekä 1oo hehtaarin suojellun metsäalueen, jossa risteilee 11 kilometrin verran erilaisia kävelyreittejä. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä jossain vaiheessa erillinen postaus Uuden-Seelannin kasvistosta ja kasvillisuudesta, joten ei vierailusta tässä sen enempää, kuin että paikka oli hieno!

IMG_0593.JPG
Otari-Wilton’s Bushin kasvikokoelma-alue. Puutarhan/metsän alueella on myös useita picnicin viettoon soveltuvia nurmia sekä opastuskeskus.
IMG_0990.JPG
Saniaispuutarha

Maanantaina alkoi taas arki, kun M palasi töihin. Minä taas lähdin yksin hyljeretkelle. Idean sain hyljesafareja järjestävän yrityksen mainoksesta, joka paljasti, että aivan Wellingtonin (esi)kaupunkialueen lounaispuolella, hädin tuskin 10 kilometrin päässä keskustassa sijaitsee uudenseelanninmerikarhujen talvehtimisalue. Siispä hyppäsin bussiin numero 1, ajoin sillä Owhiro Bay -nimiseen lähiöön ja kävelin parin kilometrin matkan kukkulan yli rantaan. Rantaa pitkin kulkee viiden kilometrin ”helppokulkuinen” kävelyreitti Sinclair Head -nimiselle niemelle, jossa hylkeitä voi nähdä. Helppokulkuisuus tarkoitti tässä tapauksessa lähinnä pieniä korkeuseroja. Tie kulki rannan ja jyrkän kukkulan välissä, sen pohja oli välillä pehmeää hiekkaa, välillä taas epätasaista kivikkoa, ja mereltä tuleva navakka ja puuskainen tuuli vaikeutti paikoin pystyssä pysymistä. Ruuhkaakin reitillä riitti, sillä nelivetoja huristeli rannassa mennen tullen.

IMG_1392.JPG
Tervetuloa helppokulkuiselle reitille

Reissu oli kuitenkin vaivan arvoinen, sillä muutama varhainen merikarhu oli jo löytänyt tiensä rannan kiville lekottelemaan. Tein valitettavasti pienen virhearvion reissuun kuluvasta ajasta (syytän hylkeitä ja valokuvauksellisen hienoja maisemia!), ja takaisin päin jouduin kulkemaan osittain pimeässä, koska aurinko laskee täällä jo kuuden jälkeen ja hämärä tulee todella nopeasti. Onneksi kännykässä oli sen verran virtaa, että pystyin käyttämään sitä taskulamppuna, koska muuten en olisi nähnyt juurikaan eteeni rannalla. Owhiro Baysta sain kyydin takaisin majapaikkaan (kiitos kaunis!), minkä jälkeen lähdimme vielä kaupungille. Kävelymatkaa päivälle kertyi yhteensä yli 20 kilometriä, ja loppuillasta jalat olivatkin ihan puhki.

hyle.png
Nuoret poikamiesmerikarhut kokoontuvat touko-elokuun ajaksi talvehtimaan Sinclair Headiin. Tämä ja muutama muu kaveri olivat tulleet hyvissä ajoin varaamaan parhaat paikat. Kuva on otettu 20 metrin päästä (suositeltu turvaväli).
IMG_2229.JPG
Hämärä yllätti hyljesafarilla, mutta pääsinpähän ihailemaan hienoa auringonlaskua aavan valtameren rannalla.

Maanantain kävelyurakan jälkeen tuntui kovin ironiselta, että tiistaina pääsin majapaikasta vain 300 metrin päähän, kun onnistuin nyrjäyttämään nilkkani. Kirkkaassa päivänvalossa ja tasaisella asfalttipinnalla! Ei auttanut kuin nilkuttaa loppupäiväksi takaisin kämpille lepuuttamaan pullataikinan lailla paisunutta koipea. Illalla M heitti minut paikalliseen yksityiseen lääkäripäivystykseen, jossa nilkka röntgenkuvattiin ja sidottiin. Onneksi vauriot rajoittuivat pehmytkudoksiin ja matkavakuutus korvaa koko lystin.

Tänään nilkka on ollut edelleen arka, mutta kävely on sujunut kohtalaisesti hiljaisella vauhdilla. Kävin kiertämässä kansallismuseo Te Papan, jonne olisin mennyt jo eilen, jollei nilkka olisi pettänyt kesken matkan. Te Papa tarjoaa kuuden kerroksen verran Uuteen-Seelantiin liittyviä ja ilahduttavan monipuolisia näyttelyitä. Näyttelyiden aiheet vaihelevat saarien luonnosta ja geologiasta (maanjäristyssimulaattori!) perinteiseen maorikulttuuriin ja nykypäivän elämänmenoon kiivimaassa. Mikä parasta, koko elämys on ilmainen! Muutaman dollarin vapaaehtoiseen lahjoitukseen tosin kannustetaan kovasti, ja mielestäni paikka oli ehdottomasti sen ja miksei enemmänkin arvoinen, etenkin kun aulasta löytyy pankkiautomaatti kroonisesta käteispulasta kärsiville vierailijoille (kuten minulle).

IMG_2314.JPG
Te Papan aula
maoritaidetta.png
Maorihenkistä taidetta

Viime päivien kuvasaldo on runsas ja päivittyy Flickriin pienellä viiveellä.

Lumoava Zealandia, 1.4.

Päivän kohde oli Zealandian ekopyhäkkö aivan Wellingtonin keskustan tuntumassa. Zealandia, entiseltä nimeltään Karori Wildlife Sanctuary, on suojeltu jyrkkärinteinen järvilaakso, jossa kasvillisuus ja eläimistö pyritään palauttamaan luonnontilaan estämällä vieraslajien pääsy alueelle. Siksi reilun neliömailin kokoinen alue on eristetty jykevällä aidalla ympäristöstä. Sisäänpääsy alueelle maksoi 18,5 NZD.

IMG_4811.JPG
Suunta on selvästi oikea.
IMG_5383.JPG
Kulku Zealandiaan tapahtuu näyttelyrakennuksen läpi. Näyttelyä en katsastanut.

Kävelymatkaa majapaikasta Zealandiaan tuli 3 kilometriä. Päivä oli kuuma, ja matkan alkuosa kulki erittäin jyrkkää ylämäkeä Victoria Universityn kampusalueen ja Kelburn Villagen läpi, joten olo oli perille tullessa melko tukala. Zealandian sijainti metsäisessä laaksossa ja helppokulkuiset polut laakson pohjalla kuitenkin helpottivat oloa itse alueella liikkuessa. Valittavana olisi ollut myös haastavampia polkuja ylempänä rinteessä.

IMG_4834.JPG
Zealandian laakso. Pääpolku kulkee järven vasemmalla puolella rinteen alaosassa.

Zealandia oli kokemuksena jopa antoisampi kuin Kasvitieteellinen puutarha. Kasvillisuus oli monipuolista, näköalat laaksoon mahtavia, taustalla soi lintujen ja kaskaiden taukoamaton kuoro, ja lukuisat informatiiviset opasteet kertoivat alueen eläimistä ja kasveista kattavasti ja kiinnostavasti. Siellä täällä oli lintujen ruokintapaikkoja, joiden lähistöllä pääsi näkemään siivekkäitä, kunhan vain malttoi pysähtyä hetkeksi. Alueen vetonauloihin lukeutuivat myös vanhan kultakaivoksen luolawetat, riippusilta ja yläpadon näköalaylikulku. Ylempänä rinteessä olisi ollut näkötorni, mutta sinne en ehtinyt kapuamaan.

Seuraavassa Zealandian kohokohtia tällä kertaa lintupainotteisten äänien ja kuvien välityksellä:

Kaskaiden laulu kuului kaikkialla:

Metsässä kuului ja näkyi monenlaisia lintuja:

IMG_4830.JPG
Nähtävää on monipuolisesti.
IMG_5014.JPG
Rinteessä on vanha kultakaivos, jonne pääsee vähän matkaa sisään. Sisäänkulkukäytävä on ahdas, ja siellä kannattaa katsoa mihin koskee, koska seinät ja katto ovat luolawetojen peitossa. Kuvassa pieniä yksilöitä.
IMG_5063.JPG
Jo kertaalleen sukupuuttoon kuolleeksi luultu lentokyvytön takahe on varsin kesy lintu.
IMG_5051.JPG
Karuhiruhi eli kaunomerimetso on sukua kotoisalla merimetsolle.
kaka.png
Kaka eli uhanalainen uusseelantilainen papukaija
IMG_5213.JPG
North island saddleback” ehti jo kuolla sukupuuttoon Uuden-Seelannin pääsaarilta, ennen kuin vuonna 2002 Zealandiaan saatiin palautettua lisääntyvä populaatio
IMG_5216.JPG
Kiivejä ei näkynyt, vaikka polku kulki niiden reviireillä. Kiivit ovat arkoja yöeläimiä.
IMG_5243.JPG
Järven eteläpään yläpadon harjaa pääsee kulkemaan järven yli.

Arvio pääpolun kiertämiseen kuluvasta ajasta oli 1 – 2 tuntia. Itse vietin Zealandiassa kolme tuntia ja enemmänkin aikaa olisin saanut laaksossa kiertelyyn kulumaan. Pois oli kuitenkin lähdettävä viideltä, kun paikka meni kiinni. Ehkä palaan vielä – lippu on voimassa kaksi päivää, ja M osoitti mielenkiintoa illalla järjestettäviä pimeäkierroksia kohtaan. Sellaisella olisi ehkä mahdollista päästä näkemään kiivejä!

Lisää kuvia jälleen Flickrissä. Mm. kaikki vastaan tulleet saniaiset.

IMG_5293.JPG
Riippusilta

 

Kasvitieteellinen puutarha, 30.3.

Mitä tekee biologi ensimmäiseksi matkustettuaan toiselle puolelle maapalloa? Vierailee tietysti paikallisessa kasvitieteellisessä puutarhassa! Wellingtonin kasvitieteellinen puutarha on perustettu vuonna 1868 ja sillä on pinta-alaa yli 25 hehtaaria.

Linnuntietä matkaa majapaikasta puutarhaan on alle puoli kilometriä. Koska puutarha kuitenkin on ylempänä rinteessä ja välissä on mm. moottoritie, käytännössä matkaa tuli jalan 1,5 km. Lyhyempääkin reittiä olisi ehkä päässyt, mutta samalla tuli bongattua parlamenttirakennukset ja vanha hautausmaa.

IMG_3198
Beehive eli mehiläispesä, osa Uuden-Seelannin parlamenttirakennuksia. Viereinen puisto on suosittu picnic-paikka.
IMG_3209
Bolton Streetin vanha hautausmaa. Erilliset osiot eri kirkko- ja uskontokunnille. Tie puutarhaan nousee ylös kuvassa näkyvälle sillalle…
IMG_3219
… koska hautausmaan läpi on rakennettu 1970-luvulla moottoritie, jonka yli pääsee vain siltaa pitkin! Reilu 3000 ruumista jouduttiin siirtämään rakennustöiden yhteydessä.

Saavuin puutarhaan koillisesta päin, Lady Norwoodin ruusutarhan läpi. Ruusutarhaa reunustaa Begonia Housen kasvihuone, jossa en käynyt mutta jossa olisi sisänäyttelyitä, kuten orkideoja ja begonioita. Päätin tässä välissä pistäytyä lounaalla viereisessä Picnic Cafessa, joka tarjoili viihtyisällä ulkoterassilla mm. varsin pätevää kanasalaattia ja hampurilaisia.

IMG_4195
Lady Norwoodin ruusutarha. Taustalla Picnic Cafe ja Begonia Housen kasvihuone.
IMG_3251
Picnic Cafen terassi

Matka jatkui ylös puutarhaan Waipiro Bush Walkia pitkin. Kyse on kiemurtelevasta metsäpolusta, jota reunustavat puut ja puusaniaiset. Olo oli kovin orpo uppo-oudon kasvillisuuden keskellä, ja tässä osassa puutarhaa nimikylttejäkin oli vain isoimissa puissa. Katselin tarkkaan saniaisten lehtien alapintoja ja mielestäni onnistuin tunnistamaan hopeasaniaisen, joka on Uuden-Seelannin yleinen kansallistunnus. Ainakin löysin puumaisia saniaisia, joiden lehtien alapinta oli hopeinen. Hopeasaniainen oli hiljattain vähällä päästä Uuden-Seelannin lippuun, mutta ei kuitenkaan lopulta onnistunut peittoamaan nykyistä lippua kansanäänestyksessä.

IMG_3262
Waipiro Bush Walk. Vasemmalla näkyy puusaniainen.
IMG_3406.JPG
Hopeasaniainen, Cyathea dealbata
IMG_3498.JPG
Hopeasaniainen, Cyathea dealbata

Aikani puutarhassa harhailtuani (minulla oli kyllä kartta, mutta se jäi tietysti majapaikkaan!) päädyin ylös vaijeribussin lähtöpaikan ja observatorion (suljettu keskiviikkoisin) läheisyyteen. Ylhäältä oli varsin mukavat näköalat kaupunkiin.

Wellington Cable Car
Wellingtonin vaijeribussi

Useissa puutarhan penkeissä on muistolaattoja, jotka on omistettu edesmenneille henkilöille, joille kasvitieteellinen puutarha on ollut tärkeä keidas ja virkistäytymispaikka. Eräs muistolaatta oli erityisen hieno.

IMG_3758.JPG
Basil-kissakin viihtyi puutarhassa. Viisas eläin!

Seuraavaksi suuntasin kohti Treehousen vierailijakeskusta, joka oli kuitenkin mennyt juuri kiinni (kello 16, oikeasti!!!) ja jäi siksi näkemättä. Tässä vaiheessa alkoi hiukan kyllästyttää, mutta eihän nyt vielä voinut kotiinkaan lähteä. Nähtävä oli mm. saniaistarha (täällä saniaisilla oli nimikyltitkin, ja aiempi hopeasaniaistunnistukseni osoittautui oikeaksi), mehikasvialue, ankkalammikko ja tuoksupuutarha. Näitä kiertäessä kului vielä pari tuntia, ja lopulta löysin tieni yrttitarhan kautta takaisin ruusutarhaan, josta poistuin samaa reittiä kuin olin tullutkin.

IMG_3742.JPG
Vierailijakeskus palvelee vain aamuvirkkuja.
IMG_4032.JPG
Saniaistarha. ”Black tree fern” (Cyathea medullaris) voi kasvaa 20 m korkeaksi.
IMG_3952.JPG
Dryopteris wallichiana, Koillis-Aasia. Päivänselvät alvejuuren itiöpesäkkeet, vaikka katesuomuja ei näy.
IMG_3739.JPG
Mehikasvialue
IMG_4098.JPG
Ankkalammikko. Yljäällä vasemmalla leukistinen eli tavallista vaaleampi sorsa.
IMG_4069.JPG
Amaryllis belladonna tuoksupuutarhassa.
IMG_4151.JPG
Käy yrttitarhassa polku. Päästä pääsee portaita pitkin alas ruusutarhaan.
IMG_4148.JPG
Takaisin lähtöpisteeseen

Päiväsaldo oli 13 kilometriä kävelyä ja 1009 valokuvaa. Sain käskyn ottaa matkalla (eli kolmen viikon aikana) ”ainakin tuhat kuvaa”, joka osoittautui siis jo tässä vaiheessa kaikin puolin alimitoitetuksi ohjenuoraksi! Pikkupokkarin akku ja kaksi vara-akkua hädin tuskin riittivät päivän kuvausrupeamaan. Lisää kuvia (vahvalla saniaispainotuksella) löytyy Flickr-sivustolta.

IMG_3564.JPG
Hound’s tongue fern” (Microsorum pustulatum) kuuluu kallioimarrekasvien heimoon ja kasvaa kotoperäisenä Uudessa-Seelannissa sekä osissa Australiaa.