Saarenmaan kämmekät, osa 2/2: 1.–2.7.2019

Toisen retkipäivän kohteita olivat Arandin vanha sotilaslentokenttä (uudelleen, koska toinen autoryhmä ei ollut käynyt siellä edellisenä päivänä ja halusi nähdä pommerinvirnan), vanha ohjusasema, pari kämmekkäsuota, Odalätsin lähteet, ruusukekalkkikämmekän kasvupaikka ja Saarenmaan lounaiskärki Sõrvenniemi. Mitään uutta ei lentokentältä löytynyt uusintakäynnillä, mutta punatäplät lentelivät siellä edelleen sankoin joukoin ja näimme jonkin hienon ison kirjosiipisen hepokatin. Lentokentältä siirryimme vanhalle ohjusasemalle lähelle Pidulaa, josta toinen autoryhmä oli löytänyt edellispäivänä tunnistamatta jääneen mysteerikasvin. Tätä valkoisena kukkivaa mysteerikasvia olikin paikalla paljon, ja kasvi paljastui kangasraunikiksi (Gypsophila fastigiata), joka oli minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka sitä kasvaa harvinaisena myös Suomessa.

IMG_3310
Kangasraunikin värjäämä niitty lähellä Pidulaa
IMG_3305
Saarenmaalaiset kangasraunikit olivat tuuheakukintoisia verrattuna suomalaisiin.

Kävimme uudelleen myös saarenmaankämmekän (Dactylorhiza osiliensis) esiintymispaikassa, mutta siellä meitä odotti kotimaasta tuttu murhe: saarenmaankämmekkä kasvoi aivan tien reunassa ja niittokone oli ehtinyt paikalle juuri ennen meitä! Harmistuneena jatkoimme toiselle suolle, joka oli kuitenkin lähes kuiva, kuten moni muukin suo Saarenmaalla tuntui tänä kesänä olevan. Ilmeisesti pari edellistä kesää on ollut kuivia, ja sikäläisillä soilla on vain ohut turvekerros, jolloin ne kuivuvat helposti. Kuivuus aiheutti sen, että kämmeköitä oli soilla tavallista vähemmän. Sen sijaan taarnaa (Cladium mariscus) näkyi soilla paljon. Sarakasveihin kuuluva parimetriseksi kasvava taarna on Suomessa hyvin harvinainen, mutta Saarenmaalla se tuntui olevan soiden tyyppilaji. Gotlannissa sitä kasvoi myös merenrannalla. Taarna on kalkinvaatija ja tarvitsee kasvualustan, joka ei talvellakaan jäädy pohjaa myöten, mikä rajoittaa sen esiintymistä Suomessa.

IMG_3480
Suot olivat kovin kuivia Saarenmaalla tänä kesänä.
IMG_3450
Isot taarnakasvustot ovat tyypillisiä Saarenmaan soille.

Matkalla Odalätsin lähteille huomasimme tienvarren ojassa ison liuskakämmekkäkasvuston, jota luonnollisesti oli pakko pysähtyä tutkimaan. Suomessa maariankämmekkä (entinen korpimaariankämmekkä, Dactylorhiza maculata ssp. maculata) muodostaa joskus samanlaisia massakukintoja ojiin, mutta se on Saarenmaalla harvinainen. Pääosa kasvustosta, joka jatkui kymmenien metrien matkan tien molemmin puolin, näyttikin olevan kielikämmekkää (entinen kalkkimaariankämmekkä, Dactylorhiza maculata ssp. fuchsii). Seassa oli kuitenkin myös ilmeisesti baltiankämmekkää (Dactylorhiza majalis ssp. baltica) ja muitakin lajeja.

IMG_3382
Ihan vaan pari liuskakämmekkää

Toisaalta täysin varmoja tunnistuksia ei taidettu muista lajeista saada, vaikka meillä oli kovan luokan asiantuntemusta matkassa. Loppukaneettina joku totesikin, että paikassa oli käynnissä kymmenien metrien ja satojen liuskakämmekkäyksilöiden risteytymiskoe. Oma suhtautumiseni liuskakämmeköihin (Dactylorhiza-suku) noudattelee samaa linjaa: paha on mennä tarkkaan sanomaan, mitä kaikkia ”lajeja” tietyssä yksilössä yhdistyy, kun samallakin paikalla yksilöiden välinen morfologinen vaihtelu on suurta ja suvussa on lajiutuminen vielä käynnissä.

IMG_3360
Kuka mää oon?
IMG_3346
Muiden ihmetellessä liuskakämmeköiden taksonomiaa ehti hyvin kuvata pihlajaperhosia, joita oli lennossa runsaasti.

Odalätsin lähteillä pysähdyimme lyhyesti ihailemaan pohjaveden purkautumista maan pinnalle kirkkaan lähteen pohjasta. Paikalla on kasvanut aiempina vuosina mielenkiintoisia kämmeköitä, mutta tänä vuonna kämmekkäsato kosteikossa oli niukka käsittäen lähinnä muutamia soikkokaksikoita (Neottia ovata) ja yhden pienen (korpi)maariankämmekän (joka siis on Saarenmaalla jossain määrin harvinainen). Lähteessä kasvoi kuitenkin hanhenputkea (Berula erecta) ja vähän kauempana vesirajasta lettokarhunruohoa (Tofieldia calyculata), jotka muistin nähneeni vastaavalla paikalla Gotlannissa. Lähteiltä jatkoimme tarkistamaan alvarin, jossa keväällä oli kasvanut iso esiintymä ruusukekalkkikämmekkää (Anacamptis morio). Nyt paikka oli kuitenkin rutikuiva eikä kämmeköistä ollut käytännössä mitään jäljellä.

IMG_3430
Odalätsin lähteet
IMG_3424
Pohjavesi pulppuaa lähteestä. Etualalla hanhenputken lehtiä.

Tässä vaiheessa toinen autokunta totesi päivän olevan pulkassa ja suuntasi takaisin Kuressaareen. Meidän autokuntamme lähti kuitenkin vielä valloittamaan Sõrvenniemeä, joka on 32 kilometriä pitkä ja kapeimmillaan vain 2 km leveä niemimaa Saarenmaan lounaisosassa Itämeren ja Riianlahden välissä. Ajelimme pitkin niemimaan länsirantaa, ja vihdoinkin maisemat alkoivat käydä mielenkiintoisiksi! Saarenmaa on aika tasainen paikka, jossa riittää peltoa, nurmea ja niittyä, mutta niemimaan länsirannan tieltä oli paikoin upeat näkymät Itämerelle ja niemellä myös vähän enemmän korkeuseroja.

IMG_3563
Sõrvenniemen pohjoisosassa ohitimme kauniin sinisen hunajakukkapellon, jota reunusti komea kasvusto käärmeenlaukkaa.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme niemimaalla oli merenrantaniitty, jossa kasvoi katajien seassa pyramidikämmekkää eli kartiokalkkikämmekkää (Anacamptis pyramidalis). Sitä olin nähnyt aiemmin vain yhden yksilön Gotlannissa, enkä osannut kuvitellakaan näitä kaunokaisia sellaista määrää yhdellä alueella, kuin tässä paikassa oli. Paikalla oli myös ohikukkinut kiiltovalkku (Liparis loeselii), joka oli minulle uusi laji muttei enää kovin kuvauksellisessa kunnossa, sekä runsaasti mäkiapilaa (Trifolium montanum).

IMG_3663
Kartiokalkkikämmekkä eli pyramidikämmekkä on näyttävä kaunotar. Laji ei esiinny Suomessa.
IMG_3682
Katajaniittyä ja etualalla pyramidikämmekkää
IMG_3610
Rantaniityllä tuuli melkoisesti, mutta mäkiapila ei ollut moksiskaan vaan kansoitti niittyä sankoin joukoin.

Rantaniityltä jatkoimme vielä ihan Sõrvenniemen eteläisimpään kärkeen, jossa sijaitsee Säären majakka. Kävimme ihailemassa majakkaa ulkoa, mutta emme kiivenneet sinne. Jonkin matkaa ennen majakkaa tuli kuitenkin äkkipysähdys, kun huomasimme pellon pientareella kovin punertavaa maitikkaa, joka osoittautui peltomaitikaksi (Melampyrum arvense) ja joka piti tietenkin kuvata. Majakan jälkeen ajoimme yhtä matkaa kiltisti takaisin Kuressaareen. Juuri ennen kaupunkiin paluuta ohitimme Looden tammiston luonnonsuojelualueen, jossa kuulemma kukkii alkukesästä tikankontti (Cypripedium calceolus). Emme ehtineet nyt pysähtyä Loodessa, mutta tielle näkyi luonnonsuojelualueen reunan saarnimetsikkö, johon saarnensurma oli valitettavasti iskenyt.

IMG_3839
Säären majakka sijaitsee Saarenmaan lounaisimmassa kärjessä.
IMG_3591
Peltomaitikkaa olen nähnyt Suomessa vain Seilin saaressa Nauvossa.

Seuraavana päivän olikin jo kotimatkan aika, eikä matkalle aikataulusyistä mahtunut juurikaan luontokohteita. Sen verran luontohavaintoja paluumatkalla sentään saatiin, että bongasimme mantereen puolella korkealla erään peltoaukean yllä pikkukiljukotkan (Clanga pomarina) ja ajoimme Tallinnaan Haapsalun liepeiden kautta poiketen samalla Matsalun lahden lintutornilla. Vaikutelma Saarenmaasta oli tämän matkan perusteella hiukan kaksijakoinen: maisemallisesti ja Kuressaaren osalta siellä ei ollut kauheasti nähtävää, mutta luonto ja kasvimaailma ovatkin sitten käsittämättömän rikkaita. Parhaat kämmekkäpaikat ovat Saarenmaan länsiosassa, jonne pääseminen vaatii käytännössä auton, jollei halua käyttää koko päivää pyöräilyyn. Toki eri kämmeköiden kasvupaikat pitää myös tietää, mutta onneksi matkaseurassa oli kovan luokan asiantuntijoita, joten tämä puoli oli kunnossa.

IMG_3986
Kotimatkan satoa: rohtorasti (Anchusa officinalis) tienpientareella mantereen puolella lähellä Lihulaa. Näiden peltojen yllä bongasimme pikkukiljukotkan.
IMG_3490
Reissulla näin ensimmäiset mesikämmekkäni.

Saarenmaan kämmekät, osa 1/2: 29.–30.6.2019

Kesäloma alkoi lyhyellä (3 yötä) luontomatkalla Viroon Saarenmaalle, joka oli jo pitkään ollut haavelistallani. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, jolloin kävin Virossa Tallinnan ulkopuolella. Menomatka Tallinnasta taittui kätevästi bussin kyydissä, ja bussimatka Kuressaareen kesti noin neljä tuntia sisältäen lauttamatkan Virtsusta Muhun saarelle, josta bussi jatkoi siltaa pitkin Saarenmaalle. Saarenmaalla odotti tuttu suomalainen luontokuvaajapariskunta, joka tiesi kaikki parhaat kämmekkäpaikat ja tarjosi kyydit. Seurueeseen kuului myös toinen suomalainen autokunta, jolla oli osan aikaa mukanaan paikallinen luontokuvaaja.

IMG_2320
Kuressaaren piispanlinna (oikealla) vallihautoineen

Bussi saapui Saarenmaan pääkaupunkiin Kuressaareen lauantaina neljän aikoihin iltapäivällä. Ensimmäisen illan käytin Kuressaareen tutustumiseen sillä välin, kun muut olivat vielä maastossa. Kuressaare on varsin pieni paikka (reilu 13 000 asukasta, noin kolmasosa koko Saarenmaan asukasluvusta), jonka kiertämiseen yksi ilta riitti mainiosti. Kaupungin päänähtävyydet ovat vanha piispanlinna ja Raatihuoneentori ympäristöineen. Kaupunki on tunnettu myös lukuisista kylpylöistään, joita sanotaan olevan yksi per kymmenen asukasta. Olin kuitenkin budjettimatkailijana liikkeellä, joten kylpylät jäivät kokonaan testaamatta. Piispanlinnassa ehdin käydä kiertämässä vallihautojen yläpuolella kohoavat vallit ilman pääsymaksua, vaikka linnan alueella oli aiemmin päivällä ollut pääsymaksullinen tapahtuma.

IMG_3924
Kuressaaren Raatihuoneentorin suihkulähde

Seuraavana aamuna alkoi sitten kahden päivän tiivis luontokiertue, joka suuntautui saaren länsiosien kämmekkäparatiisiin. Saarenmaa on Viron suurin saari ja Itämeren toiseksi suurin saari heti Gotlannin jälkeen. Saarenmaan maasto on melko tasaista (keskikorkeus vain 15 metriä merenpinnasta), ja saaren maaperä on kalkkipitoista, mikä näkyy alvarikasvillisuutena ja kämmeköiden yleisyytenä. Pikaisen googlauksen perusteella Virossa on tavattu yhteensä 39 kämmekkälajia (nykyhetken lajimäärä 36), joista 36:sta on havainto myös Saarenmaalta. Sivuhuomiona täytyy sanoa, että ihan kaikkia tähän lajimäärään laskettuja taksoneja ei välttämättä tunnusteta Viron ulkopuolella itsenäisiksi lajeiksi.

IMG_3332
Liuskakämmeköitä (Dactylorhiza) tienvarren ojassa. Tyypillinen näky Saarenmaan teillä.

Ensimmäisen päivän luontoretkipäivän kohteita olivat vanha neuvostoaikainen sotilaslentokenttä lähellä Arandia sekä punavalkkuesiintymä Abulassa. Lentokentältä etsimme palokämmekkää (Neottia ustulata), jota siellä oli toukokuussa kasvanut runsaasti ja jolla on toinen kukinta heinäkuussa. Ilmeisesti kuivuuden takia palokämmekkä jäi kuitenkin edelleen löytymättä, kuten kävi pari vuotta aiemmin Gotlannissa. Paikalla kasvoi sen sijaan paljon muita kiinnostavia lajeja, kuten kirkiruohoa (Gymnadenia conopsea), valko- ja keltalehdokkia (Platanthera bifolia, P. chlorantha), tähkätädykettä (Veronica spicata), kesämaitiaista (Leontodon hispidus), pommerinvirnaa (Vicia cassubica), ketopäivännoutoa (Helianthemum nummularium) sekä oudonnäköistä ”ruusuruohoa” (myös normaalia ruusuruohoa oli runsaasti), joka osoittautui tarkemmin tutkittaessa kivikkotörmäkukaksi (Scabiosa columbaria). Niityksi muuttuneella lentokentän pohjalla lenteli paljon pikkusinisiipiä (Cupido minimus), punatäpliä (Zygaena) ja muita päiväperhosia, ja koko ajan sai varoa astumasta niittysuppilohämähäkin (Agelena labyrinthica) seittiansoihin.

IMG_3232
Vanha sotilaslentokenttä lähellä Arandia
IMG_2605
Lentokentän reunalta löytyi runsas pommerinvirnakasvusto. Pommerinvirna on Suomessa erittäin uhanalainen ja rauhoitettu suurharvinaisuus, jolla on muutama kasvupaikka Lounais-Suomessa.
IMG_2734
Idänniittyperhonen (Coenonympha glycerion) kivikkotörmäkukalla
IMG_3204
Nätkelmäpunatäplä (Zygaena lonicerae) päivänkakkaralla

Lentokentältä matka jatkui tienvarsikasvillisuutta ihaillen saaren länsiosaan Abulaan, jossa mäntymetsässä kasvoi runsas punavalkkuesiintymä (Cephalanthera rubra). Kuulemma punavalkkuvuosi oli kuitenkin huono, sillä nyt paikalla oli vain satakunta punavalkkua. Jonain aiempana vuonna niitä oli ollut sadoittain. Heti metsän reunassa rannalla kasvoi puolestaan runsaasti tummaneidonvaippaa (Epipactis atrorubens) ihan rantasoraikon yläosassa ja metsäautotien reunoilla lenteli runsaasti pihlajaperhosia. Paluumatkalla Kuresaareen kävimme vielä Lümandassa katsomassa erään kämmekkäsuon, jossa piti kasvaa koko maailmassa ainoastaan Saarenmaalla tavattavaa saarenmaankämmekkää (Dactylorhiza osiliensis). Ilmeisesti myös onnistuimme tämän kämmekän löytämään ihan suon reunalta maantien ojasta, vaikka liuskakämmekät ovat tunnetusti kiusallisen vaikeita määritettäviä.

IMG_20190630_124605
Suomessa punavalkku on äärimmäisen uhanalainen laji ja rauhoitettu koko maassa Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Virossa kaikki kämmekät ovat rauhoitettuja.
IMG_2830
Suomessa tummaneidonvaippa on vaarantunut ja rauhoitettu laji. Abulassa se kasvoi rantapenkereellä sankoin joukoin kuin paraskin rikkaruoho.

Kuressaaressa meidät oli kutsuttu iltapalalle toisen autokunnan mukana matkanneen paikallisen luontokuvaajan kotiin, joka sijaitsi Kuressaaren keskustan ulkopuolella viihtyisällä omakotitaloalueella aivan alvarin eli ohuen maakerroksen peittämän puuttoman kalkkikedon reunassa. Olohuoneen isosta ikkunasta avautui upea näkymä alvarille, joka alkoi muutaman metrin päästä ikkunasta ja ihan talon pihassakin kasvoi muutama kämmekkä. Talon läheisyydessä kasvaa kuulemma 12 kämmekkälajia, joista näimme ainakin baltian(touko)kämmekän (Dactylorhiza majalis ssp. baltica), mesikämmekän (Herminium monorchis, ensimmäiset mesikämmekkäni!), ahokirkiruohon (Gymnadenia conopsea ssp. conopsea) ja kalkkikirkiruohon (Gymnadenia conopsea ssp. densiflora). Myös kauniin vaaleanpunainen kenttäorakko (Ononis spinosa ssp. arvensis) kasvoi isona puskana heti pihan reunassa. Tämä päivän viimeinen kohde oli oikeastaan koko päivän upein paikka, sillä alvarin kukkarunsaus oli ihan mieletön jo pelkästään sen reunasta havainnoituna.

IMG_3157
Seurueeseemme kuulunut tunnettu suomalainen kasvitieteilijä ihailemassa alvarin kasvillisuutta Kuressaaren laitamilla.
IMG_3132
Kenttäorakko on näyttävä hernekasvi, joka on Suomessa vaarantunut ja rauhoitettu. Meillä siltä tunnetaan alle kymmenen kasvupaikkaa, kaikki Suomenlahden saaristossa.
IMG_3143
Kalkkikirkiruoho on lähteestä riippuen joko oma lajinsa (Gymnadenia densiflora) tai punakirkiruohon alalji (G. conopsea ssp. densiflora). Sen kukinnot ovat pidemmät ja tiheämpikukkaiset ja lehdet leveämmät kuin meillä tavattavalla ahokirkiruoholla (G. conopsea ssp. conopsea). Kalkkikirkiruohoa esiintyy Pohjoismaissa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa mutta ei Suomessa.

Tikankonttiretki 7.6.2019

Helle helli Suomea viime viikonloppuna. Myös perjantai-ilta oli erittäin kaunis, ja minulla oli yllättäen auto käytössä, joten retkelle oli päästävä, selvä se. Huhu kertoi, että tikankontit kukkivat jo Etelä-Savossa. Tiedossani oli Uudeltamaalta tikankonttipaikka, jossa en ollut koskaan käynyt, koska sen lähelle on haastavaa päästä muuten kuin kulkemalla suht pitkän matkan jalan tai polkupyörällä. Kartan tarkempi tutkiminen paljasti kuitenkin mahdollisen reitin, jolla jalkapatikka jäisi inhimillisen pituiseksi, kun pyörääkään autollamme ei pysty kuljettamaan. Houkutus oli vastustamaton, sillä en ollut nähnyt tikankonttia moneen vuoteen. Ei siis muuta kuin menoksi!

IMG_9350
Näitä, kiitos!

Auton ulkolämpömittari näytti 28 astetta, kun käännyin reilun tunnin ajomatkan jälkeen peltomaisemasta päällystämättömälle metsäautotielle. Pian tie muuttuikin aika mielenkiintoiseksi, ja samanlaista epätasaista menoa toinen rengas tien keskellä viherkaistalla (piilottelevien kivien varalta) riitti useita kilometrejä. Puoliso olisi varmasti kieltänyt ajamasta pikku kauppakassillamme moista reittiä, mutta hän ei ollut näkemässä, joten huristelin rohkeasti eteenpäin noin 10 km/h vauhdilla, kunnes kartalla näkynyt ketju sulki tien. Auto parkkiin ja ketjun läpi jalkapatikassa hikeä otsalta pyyhkien pitkin metsätietä hopeatäplien ja ohdakeperhosten lepatellessa edellä. Paikoin metsä tarjosi hiukan varjoa, mutta pian saavuin alueelle, jossa tietä reunusti iso hakkuuaukea, jolla aurinko portti paahtavasti. Kilometrin kävelyn jälkeen saavuin vihdoin metsäisen luonnonsuojelualueen reunaan.

IMG_9136
Ohdakeperhonen piti seuraa kävelyosuudella.

Tässä vaiheessa tajusin, etten tiennyt tarkemmin, missä tikankontit alueella kasvavat. Lähdin summamutikassa kulkemaan alueen reunaa pitkin, kunnes vastaan tuli suojelualueesta kertova kyltti, jonka vierestä lähti polku syvemmälle metsään. Polku näytti lupaavalta, joten lähdin seuraamaan sitä, vaikka melkein heti jouduin väistämään suoraan polulle pituussuunnassa kaatunutta koivua pöpelikköön. Vaan kyllä kannatti: melkein heti takaisin polulle palattuani näinkin edessäni aidatun alueen, jossa kasvoi villeimmätkin odotukseni ylittävä suuri tikankonttikasvusto! Aiemmin olin nähnyt vain pienen tikankonttikasvuston toisessa paikassa Uudellamaalla, ei kovin kaukana tästä paikasta.

IMG_9306
Luonnonsuojelualueella oli iso tikankonttikasvusto, jota ympäröi aita.

Tikankontti (Cypripedium calceolus) on kämmeköidemme joukossa erikoisuus, sillä siltä puuttuu kämmeköille tyypilliset siitepölymyhkyt. Sen yksittäiset, lähes 10-senttiset kukat ovat myös paljon suuremmat kuin muilla kämmeköillämme ja suuret ne ovat melkein mihin tahansa kotimaiseen kasviin verrattuna. Kukan erikoinen konttimainen rakenne johtuu sen pölytysmekanismista: kukan tuoksu muistuttaa tiettyjen maamehiläisten feromoneja, ja tuoksun houkuttelema hyönteinen tipahtaa helposti konttiin, josta se pääsee ulos vain tiettyä reittiä, josta sen mukaan tarttuu siitepölyä. Kaiken lisäksi tikankontti vielä huijaa hyönteistä, sillä kukasta ei löydy mettä, jota hyönteinen sieltä hakee.

IMG_9301_m
Tikankontin kukat ovat isoja. Yksi kehälehdistä on väriltään keltainen ja erilaistunut konttimaiseksi huuleksi.

Tikankontti on kalkinvaatija, eli vaatii hyvin ravinteikkaan kasvualustan. Uhanalaisuusluokituksessa se on luokiteltu silmälläpidettäväksi ja laji on rauhoitettu koko maassa, myös Ahvenanmaalla. Koska kyseessä on näyttävä ja rauhoitettu kämmekkä, en kerro tässä tarkemmin Uudenmaan tikankonttikasvustojen sijaintia. Tällä kasvupaikalla tikankontin seuralaisina oli muutakin vaativaa lajistoa, kuten lehtoimikkä, lehto-orvokki, valkolehdokki ja soikkokaksikko. Samalla luonnonsuojelualueella kasvaa myös harvinaisia saroja, joita en kuitenkaan ehtinyt käydä nyt tutkimassa.

IMG_9253.JPG
Tikankontin seuralaislajistoa: lehto-orvokki, soikkokaksikko, kielo, valkovuokko, lillukka ja kevätlinnunherne.

Tikankontit olivat perjantai-iltana vielä parhaassa kukassa, mutta jo seuraavan viikon lopulla kukinta alkoi raporttien mukaan olla ohi. Vaikka kukinta oli omalla reissullani näyttävä, sen kuvaamista hankaloitti, että aurinko päätti mennä pilveen melkein heti tikankonttien luokse saavuttuani. Oli jo sen verran myöhä, että metsään tuli heti melko hämärää. Minulla ei tietenkään ollut edes kamerajalustaa mukana, joten kuvista ei tullut ihan niin tarkkoja kuin olisin toivonut. Muutamia ihan kelvollisia kuvia onnistuin kuitenkin ottamaan, ja reissu oli ehdottomasti kaiken vaivannäön ja töyssyisten metsätiekilometrien arvoinen.

IMG_9199
Kun aurinko vielä paistoi.

 

 

 

Pyhän kuukkelit ja Isokuru, 28.12.2018

Viime vuoden viimeisinä päivinä oli lomaa ja aikaa matkustaa pohjoiseen. Kohteeksi valikoitui Pyhä-Luoston kansallispuiston Pyhätunturin alue. Erityistoiveenamme oli nähdä kuukkeli, joka on myös kansallispuiston tunnuseläin.

Kuukkeli on Pyhä-Luoston kansallispuiston tunnuseläin
Kuukkeli toivotti retkeilijät tervetulleeksi Pyhä-Luoston kansallispuistoon.

Luontokeskus Naavasta saadun vinkin mukaan Tiaislaavu parin kilometrin päässä Pyhän keskustasta olisi hyvä paikka kuukkelien bongaamiseen. Lumitilannekin oli suotuisa metsäretkeilylle: maisema oli kauniin valkoinen, mutta laavulle pääsi kulkemaan metsän läpi lumikenkäreittiä myös tavallisilla ulkoilujalkineilla.

47531708121_b6fe67ed65_k.jpg
Tiaislaavu

Mukaan olimme varanneet vaaleaa mahdollisimman suolatonta leipää kuukkelin houkuttelemiseksi. Kuukkeleita ei kuitenkaan näkynyt laavulla, vaikka asettelimme leivänpaloja houkuttelevasti tarjolle. Meinasimme reilun vartin jälkeen luovuttaa ja lähteä pois, mutta silloin yläpuolella vilahti varjo ja kohta toinen. Pian erotimme kaksi kuukkelia lähipuun latvassa tilannetta tarkkailemassa.

IMG_3378
Tuolla alhaalla on jotain kiinnostavaa!

Vähitellen kuukkelit uskaltautuivat alemmas ja lopulta maahan leivänpalojen kimppuun. Laavulle saapui tässä vaiheessa myös pari ulkomaalaista turistia, joilla oli mukana siemeniä. Toinen kuukkeleista kävi kiireellä nappaamassa siemeniä turistin kämmeneltä. Rohkeita ovat!

IMG_3645.JPG
Kuukkeli on korea ja seurallinen pieni varislintu.

Koska päivän valoisaa aikaa oli vielä jäljellä ja Tiaislaavulta oli vain lyhyt matka kulkukelpoista oikopolkua pitkin Isokuruun, suuntasimme seuraavaksi sinne. Kultakeron ja Ukonhatun tunturihuippujen välissä sijaitseva 220 metriä syvä Isokuru on Suomen suurin kuru. Isokuru on oikeastaan kesä- tai syksykohde. Talvella alueelle ei pääsääntöisesti ole pääsyä, koska siellä voi jyrkkien rinteiden takia olla lumivyöryvaara. Nyt reitti kuruun oli kuitenkin auki, koska lunta oli vielä niin vähän.

47531708111_6b1c9cd700_k.jpg
Kyltti teki heti selväksi, että Isokuru voi olla vaarallinen paikka.

Saavuimme kuruun sen kaakkoispäästä, jossa metsän muuttumista kuruksi ei aluksi hahmottanut. Pian kynttiläkuusikko kuitenkin alkoi kohota polun molemmilla puolilla yhä jyrkemmin, kunnes lopulta kuuset väistyivät ja paljastivat mahtavat rakkakivikkoiset rinteet.

Kurun muoto alkaa hahmottua.
Kurun muoto alkaa hahmottua.

Kulku kurun pohjalla kävi helposti, sillä polku oli katettu leveällä puutiellä, jolla vastaantulijoiden ohittaminenkin kävi helposti. Ja vastaantulijoita riitti. Jos matkaa olisi jatkanut kurun perälle asti, olisivat siellä odottaneet kuuluisat Pyhänkasteenlampi ja Pyhänkasteenputous. Keskitalven lyhyt päivä alkoi kuitenkin pian hämärtää, joten emme taivaltaneet niin pitkälle, vaan käännyimme takaisin paikasta, jossa puilla katettu polku loppui.

Syvemmällä kurussa rinteitä peitti vaikuttava rakkakivikko.
Syvemmällä kurussa rinteitä peitti vaikuttava rakkakivikko.

Emme palanneet enää takaisin Tiaislaavulle, vaan nousimme kurusta pois tulomatkalla ohittamiamme jyrkkiä portaita pitkin. Portaiden nousu oli melkoinen urheilusuoritus, jonka jälkeen pidimme evästauon rinteen päällä olevalla kodalla. Samalla huomasimme vielä yhden kuukkelin istumassa oksalla vähän matkan päässä. Se oli ilmeisesti syönyt jo itsensä kylläiseksi, koska turistien eväät eivät sitä kiinnostaneet.

Isonkurun portaat
Isonkurun portaat

Pois metsästä tulimme eri reittiä kuin mennessä. Paluureitti päättyi yllättäen laskettelurinteen alaosaan, josta oli vaikea löytää pois. Kävimme vielä testaamassa maisemahissin, jolla pääsi tunturin huipulle, mutta ilta oli siinä vaiheessa jo hämärä ja jäähilesumu peitti näkyvyyden, joten maisemakuvat jäivät tällä reissulla haaveeksi. Ravintola Tsokan vohvelit hyvittivät kuitenkin tämän pienen pettymyksen. Majapaikan yöksi tarjosi jonkin matkaa Pyhän keskustan eteläpuolella sijaitseva kodikas Lomakeskus Luppo, joka tarjoili retkipäivän päätteeksi myös oikein maistuvan kotiruokapäivällisen ja lämpöiset löylyt ihanassa saunassa.

Rinteessä
Rinteessä

(Reilu) 1000 lajia Suomessa 2018

1000 lajia Suomessa 2018 -haasteen innoittamana pidin kirjaa kaikista kuluneena vuonna kotimaassa havaitsemistani eliölajeista nähdäkseni, miten paljon lajeja pystyn vuoden aikana havaitsemaan ja tunnistamaan. Tavoite ei varsinaisesti ollut kerätä tuhatta lajia, vaikka arvelin, että sellainen määrä saattaisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Kasveja laskin saavani kokoon melko helposti ainakin 500. Lisäksi ajattelin, että havaintojen kirjaaminen innostaisi tarkkailemaan ja opettelemaan myös itselleni vieraampia eliöryhmiä, mikä oli yksi haasteen virallisista tavoitteista. Aiemmin luontoharrastukseni on keskittynyt pääasiassa kasveihin ja jäkäliin sekä viime vuodesta alkaen myös lintuihin.

Lajihavaintojen karttuminen käynnistyi varsinaisesti helmikuussa ensimmäisistä lintuhavainnoista. Huhtikuun puoleen väliin asti havainnot painottuivat lintumaailmaan, mutta sitten kasvit alkoivat nousta maasta ja kasvihavaintojen määrä lähti hurjaan kasvuun. Kasvien havaintotahti alkoi tasaantua vasta heinäkuun loppupuolella, jolloin päiväperhoset olivat parhaassa lennossa. Elokuussa taas käynnistyi sienikausi, joka alkaa olla ohi oikeastaan vasta nyt marraskuun lopussa

lajikuvaaja
Vuoden 2018 lajikertymä eliöryhmittäin

Tuhat havaittua lajia sain täyteen 12.10. 1000. laji oli ajankohtaan sopivasti sieni, kantohytynupikka. Tässä vaiheessa kirjanpitoon sisältyi tosin edelleen epävarmoja ja istutusperäisiä lajeja, jotka siivosin myöhemmin pois. Siksi kunniakkaan 1000. lajin identiteetti selvisi vasta jälkikäteen. Tätä kirjoittaessa lopulliselle listalle päätyneitä lajihavaintoja on kertynyt kaikkiaan 1009 kappaletta. Listan lajirajaukset ja nimistö noudattavat Suomen Lajitietokeskuksen lajit.fi-portaalin lajitietoja (haettu 9.11.2018).

kantohytynupikka
Laji nro 1000: kantohytynupikka (Ascocoryne sarcoides). Havaittu 12.10.2018 Espoossa.

Kuten ennakoin, yli puolet (tarkalleen ottaen 56 %) lajisaldostani oli putkilokasveja. Seuraavaksi eniten havaitsin sieniä ja lintuja, kumpiakin yli 100 lajia. Jäkälistä, hyönteisistä ja sammalista tunnistin joitakin kymmeniä lajeja kustakin ryhmästä, mutta muista eliöryhmistä kertyi yhteensä vain noin parikymmentä lajihavaintoa. Yksittäisistä suvuista eniten lajeja kertyi leinikeistä (Ranunculus), 11 kpl. Noin kymmenen havaitun lajin sukuihin ylsivät myös sarat (Carex, 10 kpl), tädykkeet (Veronica, 9 kpl) ja rouskut (Russula, 9 kpl). Saroista olisin voinut saada helposti kokoon ainakin parikymmentä lajia, mutta olen aina pitänyt sukua vaikeana ja vältellyt sitä tietoisesti. Täytyypä petrata tulevina vuosina erityisesti tällä saralla (hehheh). Kaikkiaan havaitsin lajeja 657 eri suvusta.

jokileinikki.png
Laji nro 925: Jokileinikki (Ranunculus lingua) piileskeli Pornaistenniemen ruovikossa Helsingissä 3.9.2018 ja oli 11. vuoden aikana havaitsemani leinikki.

Kuukausista lajihavaintojen kannalta tuottoisimpia olivat touko-, huhti- ja kesäkuu, joiden aikana havaitsin yli tai lähes 200 lajia per kuukausi. Myös heinäkuussa karttui yli 100 lajihavaintoa. Yksittäisistä havaintopäivistä tuottoisin oli kuitenkin 14. huhtikuuta, jolloin kevätretkeilin Porkkalanniemessä Kirkkonummella ja havaitsin 54 lajia. Kaikkiaan lajihavaintoja on kertynyt tätä kirjoittaessa 146 päivänä ajanjaksolla, joka käsittää 330 päivää. Tämä tarkoittaa, että havaintoja on kertynyt harvemmin kuin joka toinen päivä. Keskimäärin olen havainnut 3,1 lajia per päivä ja 6,9 lajia per havaintopäivä.

IMG_8469
Laji nro 145: Ruostekarttajäkälä (Rhizocarpon oederi), lajirikkaan kevätretken satoa. Havaittu Kirkkonummen Porkkalanniemessä 14.4.2018, kuten myös 53 muuta lajia.

73 % lajihavainnoistani on peräisin pääkaupunkiseudulta. Kunnista johtopaikkaa pitää reilulla neljälläsadalla lajilla vähemmän yllättäen asuinpaikkani Espoo. Reissasin kuluneen vuoden aikana harvinaisen paljon ympäri Suomea, ja sain kerättyä havaintoja yhteensä 31 kunnan alueelta. Maantieteellinen havaintopaikkajakauma ulottuu Maarianhaminasta aina Lieksaan ja Kilpisjärvelle asti. Käsivarren Lapin lajisaldo jäi kuitenkin paljon alhaisemmaksi kuin odotin. Kasviretkeilyt tunturissa tapahtuivat nimittäin enimmäkseen Norjan puolella rajaa, mistä johtuen Enontekiön-lajihavaintojen määrä jäi selvästi alle sadan.

IMG_8882
Laji nro 748: Karvayökönlehti (Pinguicula villosa) löytyi Lapin-reissulla sentään Suomen puolelta ja oli samalla elämänpinna. Havaittu Enontekiöllä 5.7.2018.

Havaitsemistani lajeista suurin osa, melkein 80 %, oli elinvoimaisia (LC, 750 kpl) tai silmälläpidettäviä (NT, 60 kpl). Uhanalaisia, eli vaarantuneita (VU, 24 kpl), erittäin uhanalaisia (EN, 17 kpl) tai äärimmäisen uhanalaisia (CR, 1 kpl) lajeja, oli 42 kpl. Noin 150 lajin uhanalaisuus oli jätetty arvioimatta ihmislevitteisyyden (NE, 60 kpl) tai satunnaisen esiintymisen (NA, 93 kpl) vuoksi. Lajiharrastajan luontoretket ja valokuvakokoelma painottuvat turhan helposti harvinaisiin lajeihin, mutta selvästi havaintojen systemaattinen kirjaaminen auttaa huomaamaan myös tavalliset lajit. Havaintojeni ainoa äärimmäisen uhanalainen laji (suokukko) oli sekin itse asiassa täysin spontaani havainto melkein kotikulmiltani Maarin lintutornilta Espoosta.

mustakurkku-uikku
Laji nro 239: Erittäin uhanalainen mustakurkku-uikku (Podiceps auritus) ei ole Espoossa mitenkään tavaton näky. Havaittu Espoossa 25.4.2018.

En ole aiemmin juuri jaksanut kerätä lajipinnoja ja olen ollut laiska kirjaamaan ylös havaintoja harvinaisuuksia lukuun ottamatta. Totesin kuitenkin pian havaintojen järjestelmällisen kirjaamisen aloitettuani, että kirjaaminen on melkoisen koukuttavaa puuhaa, joka saa voikukan tuntumaan lähes yhtä hienolta havainnoilta kuin harvinaisen kämmekän. Tuhannen lajin tavoite innosti jatkamaan kirjaamista alkuinnostuksen jälkeen ja uusia lajeja tuli matkan varreksi tutuksi mukavan paljon. Erityisen paljon opin uusia sieniä, mikä toivottavasti auttaa tulevina vuosina jatkamaan luontoharrastuskautta pitkälle syksyyn. Lisäksi jaksoin vihdoin opetella lajitasolle muutamia päiväperhossukuja, kuten hopeatäplät ja sinisiivet, joihin olin jo pitkään suunnitellut perehtyväni paremmin. Kokonaisuudessaan lajihaaste onnistui mielestäni aika hyvin tavoitteessaan, eli uusien lajiryhmien opiskeluun kannustamisessa.

paatsamasinisiipi
Laji nro 852: Suomen kansallisperhonen paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) lenteli Helsingin isosaaressa 11.8.2018. Tunnistin lajin valokuvasta lajintuntemusoppaan avulla.

Vuoden 2018 lajihavaintolista

Kolin huiput 19.10.2018

Pohjois-Karjalan-reissu ei rajoittunut ainoastaan käyntiin Joensuun Botanialla. Itse asiassa varsinainen syy reissuun oli halu käydä Kolilla, jossa emme olleet aiemmin käynyt. Julkiset kulkuyhteydet Kolille näyttivät rajoittuvan lähinnä kimppataksiin, jonka aikataulut eivät sopineet omiimme. Sen sijaan vuokra-auto osoittautui hyväksi ja joustavaksi kulkuvälinevalinnaksi. Siispä huristelimme Botanian-vierailun jälkeisenä päivänä heti aamutuimaan kohti Kolia. Sää Joensuussa oli aamulla sumuinen ja pilvinen, mutta pilvipeite alkoi onneksi rakoilla matkan aikana ja sää suosi reissua melko hyvin.

IMG_2893
Suuntana Kolin ja Pielisen kansallismaisemat kosteassa mutta poutaisessa säässä.

Matka Joensuusta Kolille oli suoraan sanottuna tylsä. Tienvarret olivat yksitoikkoisen havumetsän peitossa ja nähtävää ei juuri ollut. Vasta Kolin alueelle saavuttaessa alkoi maisemakin käydä kiinnostavaksi tien kiemurrellessa hiljakseen vaaran rinteitä ylöspäin. Ruska oli harmillisesti jo lähes ohi, mutta siellä täällä rinteillä näkyi vielä koivujen ja haapojen viimeisiä iloisia väriläikkiä. Paikoin puuston yläpuolelle kohoili hauskoja pieniä sumuhahtuvia – ikään kuin metsä olisi lähettänyt savumerkkejä.

IMG_2834
Ruskan viime rippeet.

Parkkipaikalta oli vain lyhyt nousu portaita pitkin Kolin yläpihalle ja sen saattoi taittaa myös kiskohissillä, joka täytyi tietysti kokea. Yläpiha ei ollut kovin kaunis paikka: sen täyttivät hotelli (ruma) ja luontokeskus Ukko (aika kolkko ulkoa päin sekin). Luontokeskuksessa oli Kolin alueesta kertova näyttely (maksullinen), harvinaisen monipuolisen pipovalikoiman tarjoava matkamuistomyymälä sekä pieni kahvio. Toisella puolella pihaa oli nuotiopaikka, josta oli jo vähän näköalaakin Pieliselle. Nuotiopaikan vierestä lähti polku Kolin kansallismaiseman ikuistajana tunnetun Eero Järnefeltin muistomerkille sekä pidemmälle kansallispuistoon.

sdr
Parkkipaikalta pääsee Kolin yläpihalle portaita tai kiskohissillä.
IMG_2910
Eero Järnefelt ikuisti Kolin kuolemattomat kansallismaisemat ja päätyi itse reliefinä Kolin yläpihan kallion kylkeen.

Portaat Ukko-Kolille lähtivät heti Luontokeskuksen vierestä, mutta ne vaikuttivat turhan jyrkiltä, kun vaihtoehtojakin oli tarjolla. Kolin huipuille pääsi nimittäin myös esteetöntä polkua, joka lähti vähän kauempaa Luontokeskuksen takaa. Kaikki kolme huippua (Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli) sijaitsivat noin puolen kilometrin säteellä luontokeskukselta tätä polkua pitkin kulkien. Polku kulki tasaisesti rinnettä ylös, kunnes haarautui ylhäällä vasemmalle Ukko-Kolille ja oikealle kohti muita huippuja. Ukko-Kolille oli risteyksestä vain 100 metriä, joten matka vei ensin sinne.

IMG_2786
Kolin huiput ovat mukavan lähellä toisiaan.

Sää oli puolipilvinen ja osittain sumuinen, mutta näkymä Ukko-Kolin huipulta Pielisen ja sen rantojen kansallismaisemaan oli upea. Välillä harvat auringonsäteet osuivat Pielisen saariin korostaen hauskasti niiden vihreyttä muuten siniharmaassa maisemassa. Matka jatkui Akka-Kolille (200 m), jonne kapuaminen vaati vähän enemmän akrobatiaa. Akka-Kolilta aukenivat vihreät näkymät etelään kansallispuistoon ja länteen alas vaaran rinnettä, poispäin Pieliseltä.

IMG_2744
Kansallismaisema Ukko-Kolilta itään Pieliselle.
IMG_2803
Näkymä Akka-Kolilta.

Viimeisenä muttei vähäisempänä oli vuorossa Paha-Kolin kohti Pielistä kurkottava vaikuttava jyrkänne 200 metriä Akka-Kolilta eteenpäin. Paha-Kolin saavuttaminen vaati lujaa tahdonvoimaa, sillä polku sen juurella oli pahasti tulvan vallassa. Kumisaappaat olisivat olleet akuutisti tarpeen mutta tietysti puuttuivat matkasta. Paha-Koli on saanut nimensä siellä esikristillisellä ajalla sijainneista käräjäkivistä. Oikeutta käräjillä jaettiin epäselvissä tapauksissa heittämällä syytetty alas jyrkänteeltä. Jos hän selvisi pudotuksesta, hän oli epäilemättä syytön ja muussa tapauksessa syyllinen. Aukotonta logiikkaa – tai sitten ei.

IMG_2822
Paha-Kolin jyrkänne.
IMG_2848
Rohkelikkoja Paha-Kolilla.

Huippukierroksen jälkeen palasimme yläpihalle, jossa nautimme myöhäistä lounasta hotellin grilliravintolassa. Ruokalistan taimen ja siika veivät kielen mennessään, joten ainakin ravintolan kalaruokia voi suositella lämpimästi. Vatsat kylläisinä lähdimme takaisin Joensuuta kohti mutta eri kautta kuin tullessa. Pielisen ja Kolin välissä kulkee maisemareittinä mainostettu Kolin Rantatie, jota lähdimme ihmettelemään. Tie kulki järven rannalla ja metsässä Kolin juurella ja muuttui pian huonokuntoiseksi yksityistieksi. Sitkeästi ajoimme kuitenkin eteenpäin, kunnes reilu 10 kilometriä Kolilta etelään päin löytyi seuraava mielenkiintoinen vierailukohde, Pirunkirkko.

cof
Kolin Rantatien metsäosuutta.
IMG_2915
Näkymä Pirunkirkon jyrkänteen päältä Pieliselle.

Kolin Pirunkirkko on Z-kirjaimen mallinen rakoluola, jolla on pituutta 34 metriä ja korkeutta 1-7 metriä. Luolan suuaukko sijaitsee korkean kalliojyrkänteen juurella, jonne pääsee parkkipaikalta lyhyttä polkua ja jyrkkiä portaita pitkin. Luolan suuaukko oli kapea ja lattia louhikkoinen, emmekä viitsineet mennä suuaukkoa pidemmälle. Muutama rohkea retkeilijäjoukko kuitenkin katosi reippaasti luolan uumeniin. Myös Eero Järnefelt vieraili aikoinaan Pirunkirkossa ja raapusti tiettävästi runonkin luolan seinään.

IMG_2921
Pirunkirkon suuaukko ei houkutellut.
IMG_2919
Luolan suu avautuu korkean jyrkänteen juurelle.

Me kipusimme sen sijaan takaisin parkkipaikalle ihmettelemään paikalle pöllähtänyttä tiaisparvea. Tiaisten sekaan oli eksynyt myös hauskasti puunrunkoa ylös hypähtelevä puukiipijä, jonka liikehdintää oli hauska seurata. Takaisin Joensuuhun seikkailimme Ahvenisen kautta, josta olisi ollut lyhyt matka Kolvananuuron kuuluisalle rotkolaaksolle. Ilta alkoi kuitenkin jo hämärtää, joten Kolvananuuro sai jäädä vielä toistaiseksi tulevaisuuden retkikohdelistalle. Kolillekin täytyy palata vielä joskus, selvä se.

sdr
Hei hei, Koli ja Pielinen! Toivottavasti tapaamme vielä.

Valoa pimeään syysiltaan Joensuun Botanialla 18.10.2018

Itä-Suomen yliopisto luopui keväällä 2012 Joensuun Botanian kasvitieteellisestä puutarhasta, joka on myös maailman pohjoisin trooppinen perhospuutarha. Puutarhan toiminta jatkui onneksi yksityisen yhdistyksen turvin, kunnes mm. Saana-tunturin juhlavalaistuksesta tunnettu valotaiteilija Kari Kola osti puutarhan vuoden 2018 alussa. Botanian ystävät ry jatkaa toimintaansa puutarhassa vastaamalla kasvien hoidosta. Kävin Botanialla ensimmäisen kerran vuoden 2017 alussa, jolloin Botania oli vielä lakkautusvaarassa yhdistyksen voimavarojen vähäisyyden vuoksi, ja uudemman kerran nyt edellisviikolla. Oli mielenkiintoista nähdä, miten uusi yrittäjä näkyi puutarhan toiminnassa.

IMG_20181018_174021.jpg
Botanian uudistunut julkisivuilme

Kiersin aluksi ulkopuutarhan, jossa en ollut aiemmin käynyt ollenkaan. Ruska oli jo enimmäkseen ohi ja polut mutaisia ja kurjassa kunnossa, mutta muutamia värikkäitä yksityiskohtia ulkoa vielä löytyi. Perhosteema oli yllättäen levittäytynyt myös ulos sateiseen lokakuun loppuiltapäivään valtavan pääkallokiitäjän muodossa. Lisäksi puutarhasta löytyi hauska värillisistä naruista viritetty taideteos. Heti ulkopuutarhan aidan ulkopuolella levittäytyi myös Joensuun kaupungin ylläpitämä kasvitieteellinen puisto, mutta siellä ei pikaisen kierroksen perusteella ollut näin myöhään syksyllä juurikaan nähtävää. Kesällä ja alkusyksystä varmasti vierailun arvoinen paikka sekin.

IMG_20181018_160424.jpg
Pääkallokiitäjä ja ruskan viime rippeet
IMG_20181018_160233.jpg
Kasjo Studio: Spectral

Sade hoputti siirtymään ulkoa sisätiloihin. Heti aulassa tulijaa tervehti viihtyisä kahvila, joka oli kokenut todellisen kasvojenkohotuksen. Uudistuneen ruokalistan maukas juustociabatta täytti kurnivan vatsan mukavasti. Myös kasvihuoneiden puolella oli tapahtunut muutoksia, joista ensimmäisenä silmään osui valtava neitoperhonen trooppisen huoneen katossa. Myös sisustusta oli kunnostettu, mutta vanhat tutut kasvit olivat edelleen pääosassa, vaikka vierailun ajankohta ei ehkä ollut kukkarunsauden kannalta paras mahdollinen.

IMG_20181018_170109.jpg
Kissanhäntä ja jättiläisneitoperhonen

Perhoshuoneesta paljastui surullinen tragedia. Perhosten suosikkikasvi viisikki kohotti kutsuvasti runsaita kukintojaan, mutta perhosia ei vain näkynyt. Onnistuin sentään löytämään ikkunalaudalta yhden korean lepattelijan, mutta se taisikin olla koko paikan ainoa. Kahvilassa selvisi, että pari viikkoa aiemmin perhoshuoneeseen oli päässyt sisään pari pikkulintua, jotka olivat tehneet turhan läheistä tuttavuutta perhosten ja niiden koteloiden kanssa. Uusi kotelolähetys Englannista ei ollut ehtinyt vielä saapua, ja siksi perhosia ei tosiaan näkynyt.

IMG_9289.JPG
Viisikki houkuttelee perhosia. Kuva tammikuulta 2017.
IMG_20181018_164254.jpg
Botanian viimeinen perhonen lokakuussa 2018

Perhosten kurja kohtalo oli harmittava takaisku etenkin lapsiperheille, joita paikalla oli runsaasti. Onneksi Botanian eläinmaailma ei rajoitu perhosiin: kultatöyhtökakadu Juuso huikkaili häkistään vanhaan tuttuun tapaansa reippaasti tervehdyksiä pienille ja isommille ihailijoilleen. Kasvihuonekierroksen lopussa olin astua kummallisen liikkuvan tikun päälle, joka osoittautui sauvasirkaksi. Sauvasirkan ei pitäisi kuulua Botanian näyttelykohteisiin ollenkaan, sillä se on kiusallinen kasvituholainen. Jostain sekin oli kuitenkin löytänyt tiensä ikuiseen tropiikkiin, puutarhurien harmiksi ja turistin ihmeteltäväksi.

IMG_20181018_163807.jpg
Kultatöyhtökakadu Juuso. Juuso on nimestään huolimatta neiti eikä herra.
IMG_20181018_181145.jpg
Sauvasirkka, ei-toivottu vieras Botanialla

Iltakuudella paljastui suurin ja suorastaan loistava muutos uudistuneella Botanialla. Ilta pimeni, mutta kasvihuone ei, kun tropiikkiin syttyi juhlavalaistus ja viidakko alkoi kylpeä punaisen ja sinisen sävyissä. Samalla katosta riippuvat isot perhoset alkoivat hohtaa upeasti lukemattomissa eri väreissä. Olin juuri pari päivää aiemmin käynyt Linnanmäen upeaa Valokarnevaalia ihailemassa, mutta Botanian iltavalaistuksessa palmujen katveessa oli kyllä ihan omanlaisensa taika. Perhoshuoneeseen iltavalaistus ei ulotu, joten siellä pääsee illallakin ihailemaan ja kuvaamaan eläviä perhosia.

IMG_20181018_181404.jpg
Valaistunut jättiläisneitoperhonen
IMG_20181018_181025.jpg
Botanian iltavalaistus
IMG_20181018_180221.jpg
Kiinanruusu iltavalaistuksen syttyessä

Toivottavasti Botania kehittyy edelleen hyvään suntaan ja Joensuun kaupunkikin tajuaa panostaa tähän sananmukaisesti loistavaan nähtävyyteen. Ainakin liikenneyhteydet olivat kuluvana vuonna parantuneet, sillä Botanialle asti pääsee nyt keskustasta julkisilla linja-autovuoroilla. Muutos oli erittäin tervetullut, sillä edellisellä käyntikerralla linja-autolla pääsi vain urheilupuistoon asti, josta oli vielä reilun kilometrin matka 20 asteen pakkasessa.

IMG_20181018_181325.jpg
Botanian iltavalaistus
mde
Botanian iltavalaistus näkyy myös ohikulkijoille

Retki Enontekiölle 4.−8.6.2018

Vietin kesäkuun alussa neljä päivää Enontekiön Pousussa. Reissu oli luonteeltaan työmatka, joten luontoretkeilylle oli aikaa niukalti. Pieniä tutkimusretkiä ehdin kuitenkin tehdä vapaa-ajalla lähiympäristöön ja pääsinpä yhtenä päivänä piipahtamaan myös jonkin matkaa Norjan puolella. Edellisestä Lapin-reissustani oli aikaa 10 vuotta, mutta Käsivarren Lapin maisemat tuntuivat heti kotoisan tutuilta. Sää matkan aikana oli viileä (0–10 °C) ja välillä pyrytti hiukan lunta. Kesä oli kuitenkin tänä vuonna aikaisessa ja kasvillisuus mukavan pitkällä, toisin kuin aiemmilla kesäkuun alkuun osuneilla reissuillani.

Pousu sijaitsee noin 30 kilometriä Kilpisjärveltä Käsivarrentietä myöten kaakkoon heti Peeran kaakkoispuolella. Suomen puolella maisemaa hallitsevat tien molemmin puolin Pousujärven ja Oikovuopion järvet, joista ensin mainittu on oikeastaan rajajoki Könkämäenon levenemä. Tunturikoivikko ulottuu matalien vaarojen huipulle ja palsasuot vaikeuttavat maastossa liikkumista. Tien vieressä on iso ruma hiekkakuoppa, joka onneksi jää pääosin piiloon koivikon taakse. Pousujärven takana Ruotsin puolella kohoavat komeat tunturit, joiden huipulta lumi ei sula edes kesällä.

Pousujärvi Suomen ja Ruotsin rajalla. Näkymä Ruotsin tuntureille päin.
Pousujärvi Suomen ja Ruotsin rajalla. Näkymä Ruotsin tuntureille päin.
Palsasuo
Palsasuo on aapasuo, jolla esiintyy palsoja eli routaytimisiä turvekumpuja. Palsoja syntyy vain alueilla, joilla vuoden keskilämpötila on alle −1 °C.

Pousussa ehdin retkeillä tien varressa, palsasuolla sekä läheisten Sierkisvaarojen rinteellä. Tien varressa kukki runsaana mesimarja ja myös kurjenkanerva, sielikkö ja tunturikurjenherne olivat ehtineet jo kukkaan. Suot olivat valkoisenaan tupasvillaa ja lakan kukkia, ja palsakumpujen päällä nuppuiset suokukat toivat maisemaan vaaleanpunaista väriä. Sierkisvaarojen huipulla kukki kuulemma uuvana, mutta itse en koskaan päässyt sinne asti, vaikka rinteessä seikkailinkin. Jäkälä- ja sammalmaailmassa riitti myös runsaasti ihmeteltävää niin soilla kuin rakkakivikoissakin, joita joku oli turhan innokkaasti kylvänyt maastoon. Tinajäkälä ja torvijäkälät peittivät maanpintaa ja suolta löytyi jos jonkin sortin rahkasammalta.

Mesimarja
Mesimarja (Rubus arcticus) värjäsi tienpientareet vaaleanpunaiseksi.
Sielikkö
Toinen tienvarren pinkki: sielikkö (Loiseleuria procumbens).
Lakka ja suokukka
Lakka (Rubus chamaemorus), suokukka (Andromeda polifolia) ja variksenmarja (Empetrum nigrum) suolla palsan päällä. Taustalla vaivaiskoivun (Betula nana) kolikkolehtiä.
Lapalumijäkälä
Kaunis lapalumijäkälä (Flavocetraria nivalis) on yleinen tunturikankaan maajäkälä.
Tuulirokkojäkälä
Tuulirokkojäkälä (Ophioparma ventosa) on punaisten kotelomaljojensa ansiosta helpoimmin tunnistettavia kivipinnalla kasvavia pohjoisen rupijäkäliä.
Poronkuppijäkälä
Poronkuppijäkälän (Solorina crocea) tunnistaa liuskojen alapinnan oranssista väristä.

Puolen päivän reissu Norjaan suuntautui Skibotndaleniin, jossa kierrettiin vesisateessa tarkistamassa kirjosiepon pesäpönttöjä ja pysähdyttiin paluumatkalla jo aiemmilta reissuiltani tutulle Morsiamenhiukset-putoukselle. Putouksen viralliseksi nimeksi paljastui nopean googlettelun jälkeen Rovijokfossen eli Rovijoen putous, ja se sijaitsee suunnilleen puolessa välissä ajomatkaa Kilpisjärveltä Skibotniin. Polku tien vieren parkkipaikalta alas putouksen juurelle oli jyrkempi kuin muistinkaan ja osia siitä oli suljettu sortumavaaran vuoksi. Norjan puolella kevät oli pidemmällä kuin Suomessa ja polun varrelta löytyi monenlaisia kukkijoita. Oli mukava huomata, että monet aiemmilta reissuilta tutut jäkälät ja sammalet kasvoivat edelleen vanhoilla paikoillaan. Uusiakin tuttavuuksia löytyi, sillä lajintunnistustaitoni olivat kehittyneet melkoisesti sitten edellisen reissun.

Skibotndalenia
Skibotndalenia. Ruotsalaisilla on komeammat tunturit kuin suomalaisilla, mutta norjalaiset vievät suvereenin voiton maisemasarjassa!
Kirjosiepon pesä
Kirjosieppo oli pyöräyttänyt yhteen pesään kahdeksan munaa. Toiselta pesältä emo ei meinannut millään suostua poistumaan. Tietysti emo kuitenkin pyrähti juuri silloin pois, kun meinasin ottaa kuvan!
Vaarallinen polku Rovijokfossenille
Polku parkkipaikalta alas Rovijokfossenille oli jyrkkä ja täynnä varoituskylttejä.
Rovijokfossen
Polun kapuaminen maksoi kuitenkin vaivan, sillä alhaalla odotti upea näky: Rovijokfossen
Ruusujuuri
Putousta ympäröivien kallioiden raoissa kukkivat ruusujuuret (Rhodiola rosea), mutta putouksen yläpuolella 15 vuotta sitten roikkunut sinirikko (Saxifraga oppositifolia) oli ilmeisesti kadonnut siltaremontin tuoksinassa.
Hapro
Suolaheinille sukua oleva hapro (Oxyria digina) koristi rantakivikkoa putouksen juurella.
Kalliokeuhkojäkälä
Kalliokeuhkojäkälä (Lobaria scrobiculata) kasvoi Rovijokfossenin juurelle johtavan polun varrella ja oli minulle kokonaan uusi tuttavuus. En muista huomanneeni sitä edellisellä käynnilläni 13 vuotta sitten, vaikka se kasvoi ihan polun vieressä näkyvällä paikalla kallioseinämällä eikä näytä ihan tuoreelta ilmestykseltä.

Pousujärvellä käytössä oli pelastusliivit ja soutuvene, jolla pistäydyin myös Ruotsin puolella. Matka ei ollut kovin pitkä, vain reilu puoli kilometriä. Kun lähdin soutamaan Suomen puolelta, sää oli poutainen, joskin harmaa. Hetken kuluttua alkoi kuitenkin lumipyry, jota kesti vastarannalle asti.  Enpä olekaan aiemmin soutanut lumisateessa! Ruotsin puolella en viitsinyt nousta maihin, koska luontevaa rantautumispaikkaa ei löytynyt, vaan tyydyin ihailemaan koivikossa äänteleviä järripeippoja veneestä. Paluumatkalla kotirannan tuntumassa yli lensi yhtäkkiä iso lintu. Tuli kiire kaivaa kamera esiin, sillä kyseessä oli merikotka. Muuten Pousujärven lintumaailma tarjosi lähinnä tukkasotkia, rantapusikossa pyöriviä keltavästäräkkejä, pari laulujoutsenta ja yksinäisen jouhisorsan. Kotona huomasin, että olin saanut pariin valokuvaan myös sinirinnan. Kuvat oli otettu koivikossa vastavaloon ja vasta voimakas vaalennus paljasti linnun sinisen leuanalusen.

Heja Sverige, här kommer vi!
Heja Sverige, här kommer vi! Vielä tässä vaiheessa ei satanut lunta.
Merikotka
Tämän parempaa kuvaa en saanut merikotkasta (Haliaeetus albicilla), koska sekä vene että kohde liikkuivat ja koko ajan piti vahtia, ettei vene ajautunut voimakkaan virtauksen mukana kivikkoon.
Tukkasotkia
Tukkasotkia (Aythya fulicula) oli Pousujärvellä näkyvissä melkein koko ajan.
Keltavästäräkki
Keltavästäräkki (Motacilla flava) yritti sulautua rantapajukkoon.

Lapin luonnon lumous ehti tarttua vahvasti jo muutamassa päivässä, vaikka mitään järisyttävän hienoja lajihavaintoja ei matkalle mahtunutkaan. Halu päästä takaisin tunturimaisemiin luontoretkeilemään sen kuin vahvistui. Onneksi paluulippu on jo hankittuna niinkin pian kuin heinäkuun alkuun! Lisää kuvia kesäkuun alusta löytyy Flickristä.

Kevättä Pampskatanilla 14.4.2018

Aurinko paistoi ja lintujen kevätmuutto oli käynnissä täydellä tohinalla. Mikäpä sen parempi paikka muuton tarkkailuun pääkaupunkiseudun lähellä kuin pitkälle Suomenlahteen työntyvä Porkkalanniemi Kirkkonummella. Niemi oli ennestään tuttu mutta Pampskatanin kärki ei, ja uusissa paikoissa on aina mukava retkeillä. Pampskatan tuntui olevan varsin suosittu kevätviikonlopun retkikohde: tienvarret suunnilleen Vetokannaksen parkkipaikalta lähtien olivat ruuhkautuneet pysäköidyistä autoista ja rantakalliot täyttyneet retkeilijöistä. Picnic-huovatkin oli kaivettu esiin.

Nedergårdin ulkoilualueen rantakallioita
Kirkkonummen kunnalle kuuluvan Nedergårdin ulkoilualueen loivasti mereen laskevat rantakalliot olivat hauskan värisiä ja houkuttelivat kauniina päivänä paljon ulkoilijoita.

Täpötäydeltä parkkipaikalta rantakallioille vei metsän halki pieni kinttupolku. Polku oli pääosin helppokulkuinen, mutta matkalle mahtui myös lukuisia puunjuuria ja kuraisia kohtia. Metsän jälkeen vastaan tuli Kirkkonummen kunnalle kuuluvan Nedergårdin ulkoilualueen kansoitettu keittokota ja loivasti mereen laskevia kallioita. Varsinaiselle Pampskatanin niemelle tultaessa maasto alkoi nousta jyrkästi ylöspäin ja hiki kihosi pintaan rinnettä kavutessa. Nousu oli kuitenkin vaivan arvoista: niemen kärjen korkealta kalliolta avautuivat mahtavat näköalat etelään kohti Rönnskärin majakkaa ja luotojen yli länteen.

Näköala Pampskatanin kärjen kalliolta kaakkoon kohti Rönnskärin majakkaa.
Näköala Pampskatanin kärjen kalliolta kaakkoon kohti Rönnskärin majakkaa, joka kohoaa pienenä tikkuna horisontissa.
Näköalan Pampskatanin kärjen kalliolta kohti länttä.
Näköala Pampskatanin kärjen kalliolta kohti länttä.

Näköalapaikalle oli parkkeerannut satunnaisten ulkoilijoiden lisäksi kokonainen lintubongareiden armeija. Ja lintujakin näkyi: lännessä uiskenteli suuri alliparvi, ja haahkoja näkyi siellä täällä. Mahtuipa sekaan jokunen tavallinen sinisorsakin. Silloin tällöin yli lensi kurkipariskunta tai hanhiaura. Uhkarohkeimmat ulkoilijat laskeutuivat jyrkkää rinnettä alas rantakivikkoon, mutta itse tyydyin ihailemaan maisemia ja lintuja ylhäältä. Kallioilla riitti sitä paitsi lintujen lisäksi mielenkiintoisia jäkäliä tutkittavaksi, sillä merenrannan ja lintulannoituksen yhdistelmä tarjoaa usein monipuolisen kivijäkälävalikoiman.

Alli (Clangula hyemalis) on pieni sukeltajasorsa, jolla on suuri määrä erilaisia höyhenpukuja
Alli (Clangula hyemalis) on pieni sukeltajasorsa, jolla on suuri määrä erilaisia höyhenpukuja. Allikoiraan erikoistuntomerkki on pitkä jouhipyrstö, kuten keskellä etualalla olevalla linnulla. Alli talvehtii Itämerellä ja Pohjanmerellä ja muuttaa kesäksi pesimään Tunturi-Lapin järville.
Haahka (Somateria mollissima) on suurimpia sukeltajasorsia.
Haahka (Somateria mollissima) on suurimpia sukeltajasorsia. Se on suolaisen veden lintu ja pesii pääosin ulko- ja välisaariston puuttomilla luodoilla.
Karttajäkäliä
Karttajäkälät ovat kilpiruutuisia, tiukasti kasvualustaan kiinnittyneitä rupijäkäliä, jotka kasvavat pääosin kovalla silikaattikivipinnalla. Pampskatanin kallioilla kasvoi runsaasti oranssia ruostekarttajäkälää (Rhizocarpon oederi) sekä kellertävänvihreää keltakarttajäkälää (Rhizocarpon geographicum). Suomesta on tavattu 45 karttajäkälälajia, joita on usein vaikea erottaa toisistaan ilman mikroskooppisia tai kemiallisia tuntomerkkejä.
Seitsenpistepirkko
Kevään ensimmäinen seitsenpistepirkkokin (Coccinella septempunctata) oli kömpinyt ihmettelemään Pampskatanin kallioiden rikasta jäkälämaailmaa.

Aurinko paahtoi Pampskatanin kärkeä huumavan kirkkaana, ja pian oli pakko vetäytyä suojaisempaan paikkaan, koska hattu oli tietysti unohtunut kotiin. Laskeuduttuani korkealta kalliolta kolusin hetken Pampskatanin itärantaa, joka oli vielä osittain jäässä, mutta sitten suuntasin takaisin autolle. Kotimatkalla pysähdyin ihailemaan Porkkalantien varren pellon päällä lennellyttä valtavaa sepelkyyhkyparvea. Koukkasin  myös Kirkkonummen keskustan pohjoispuoliselle Meikon ulkoilualueelle, jossa en ollut aiemmin käynyt. Meikon polut olivat kuitenkin vielä kokonaan jäässä, mistä johtuen ensivierailu jäi varsin suppeaksi.

Sepelkyyhkyjä
Valtava sepelkyyhkyparvi (Columba palumbus) kaarteli ees taas pellon yllä.
Linnunlaulupuu
Hetkeksi koko parvi istahti puuhun, mutta sitten matka jatkui taas.
Valkohäntäkauriit
Porkkalantien varren pelloilla näkyi metsäkauriita, kuten lähes aina aiemminkin. Nämä valkohäntäkauriit on kuvattu Kirkkonummen keskustan tuntumassa.

Harmaahanhien pako 16.4.2018

Uudenmaan ja Päijät-Hämeen maakuntien rajalla Pukkilan Kanteleen ja Orimattilan Ruhan-Kurunkulman alueiden välissä virtaa Porvoonjoki. Näin keväällä joki tulvii ympäröiville pelloille muodostaen valtavia tulvalammikoita, jotka houkuttelevat tuhansittain muuttomatkalla olevia vesilintuja ja näiden perässä luonnollisesti lintubongareita. Tänä keväänä alueelta on laskettu parhaimmillaan noin 15 000 arktista harmaahanhea. Lintubongareita ei tiettävästi ole laskettu, mutta blogistin arvion mukaan hanhia oli hiukan enemmän kuin bongareita.

IMG_9007
Harmaahanhia ja sorsia Porvoonjoen tulvalammikossa Pukkilan Kanteleella.
IMG_9020.JPG
Yhtäkkiä jokin säikäyttää hanhet, ja hetkessä koko lintuparvi nousee ilmaan valtavan kaakatuksen säestämänä.
IMG_9023.JPG
Vain muutama sorsa jäi jäljelle. Eikä ehditty edes lukua ottaa!
IMG_9022.JPG
Ruuhkaa ilmatilassa. Hieno näky mutta onneksi ei olla lentokentällä.

Suurin osa alueella levähtävistä hanhista on metsähanhia (Anser fabalis) tai tundrahanhia (Anser albifrons). Täällä pysähtyvät tundrahanhet ovat matkalla Pohjanmeren talvehtimisalueilta pesimäsijoilleen Koillis-Venäjän ja Siperan tundralle. Suomessa tundrahanhi ei pesi. Metsähanhi taas talvehtii Keski- ja Länsi-Euroopassa, josta se muuttaa kesäksi Pohjois-Eurooppaan ja Pohjos-Aasiaan. Meillä metsähanhi pesii etenkin Pohjois-Suomen soilla, mutta sitä esiintyy harvalukuisena pesimälintuna jo Keski-Suomessa.

IMG_8884.JPG
Edustalla tundrahanhia, jotka tunnistaa vaaleanoranssista nokasta, jonka tyvellä on valkoinen kilpi. Taustalla metsähanhia, joiden pitkähkö nokka on keskeltä oranssi mutta tyvestä ja kärjestä musta. Kuva Orimattilan Ruhan pelloilta.
IMG_8887.JPG
Sekä metsä- että tundrahanhella on kirkkaan oranssit jalat.

Hanhien lisäksi tulvalammikoilla oli illan suussa ainakin sinisorsia, laulujoutsenia ja muutama kurki. Kiurun livertely kantautui pellolta jopa taustakaakatuksen yli. Lisäksi tien varren pienellä aukealla kököttävän puunrangan kärjessä piti vahtia tuulihaukka. Ja jottei homma lipsuisi täysin ornien touhuiksi, niin mainittakoon että peltotien penkalla kukki pilvisestä säästä huolimatta muutama leskenlehti ja pajukot olivat valkoisenaan kissoja!

IMG_9098.JPG
Hanhet lähtivät, mutta laulujoutsenpariskunta (Cygnus cygnus) jäi uiskentelemaan Kanteleen tulvalammikolle.
IMG_9055
Kurjetkin (Grus grus) lähtivät lipettiin heti paparrazzin huomattuaan.
IMG_8879.JPG
Kiuru (Alauda arvensis) laululennossa.
IMG_9172.JPG
En ole jaksanut perehtyä haukkoihin, koska yleensä olen nähnyt niitä vain pieninä pisteinä taivasta vasten. Tuulihaukka (Falco tinnunculus) vaikuttaa kuitenkin helposti tunnistettavalta lajilta ainakin paikallaan ollessaan.