Uuden-Seelannin kasvit

Tarkoitukseni oli kirjoittaa heti matkan jälkeen lyhyt juttu Uuden-Seelannin kasveista. Matkasta on kulunut jo yli puoli vuotta ja kuvatkin sain järjestettyä aikoja sitten, mutta mikäs sen mukavampaa kuin muistella keväistä matkaa näin talven keskellä. Tässä siis pieni katsaus Uuden-Seelannin omintakeiseen kasvillisuuteen ja matkan varrella näkemiini kasveihin.

Uusi-Seelanti luetaan luonnon monimuotoisuuskeskukseksi (engl. biodiversity hotspot) eli alueeksi, jolla elää poikkeuksellisen monimuotoinen eliölajisto. Vaikka lajimäärä on tropiikkiin verrattuna vähäinen, lajisto on saarten eristyneisyydestä johtuen omaleimaista. Saarilla esiintyy noin 2500 alkuperäistä putkilokasvilajia, joista 80 % on kotoperäisiä eli esiintyy vain Uudessa-Seelannissa. Tyypillistä Uuden-Seelannin kotoperäisille kasveille on, että ne ovat ainavihantia, lintulevitteisiä, kaksikotisia ja usein kooltaan suurempia kuin samojen kasviheimojen edustajat muualla maailmassa. Yksivuotisia ja typensitojakasveja on vähän.

Ihmisen mukana kulkeutuvat tulokaslajit ovat uhka Uuden-Seelannin ainutlaatuiselle luonnolle. Saarilla kasvaa vakiintuneena noin 2500 vieraskasvilajia, joista 300 on niin invasiivisia, että ne uhkaavat merkittävästi alkuperäistä kasvillisuutta. Siksi saapuville matkustajille on tiukat säädökset, ettei maahan saa tuoda minkäänlaisia kasviperäisiä elintarvikkeita tai kasvinosia. Maahantuontiyritystä seuraa mojova sakko, vaikka kyse olisi puhtaasta tietämättömyydestä.

Uuden-Seelannin kasveista puhuttaessa ei sovi unohtaa saniaisia. Alkuperäisiä saniaislajeja on lähes 200, ja maan kansallistunnuskin on saniaislaji, hopeasaniainen (Cyathea dealbata). Uuden-Seelannin erikoisuus ovat puusaniaiset, joita saarilla kasvaa hopeasaniaisen lisäksi luontaisina yhdeksän lajia. Puusaniaiset tunnetaan paikallisessa puheenparressa nimellä ”pungas”, ja ne jaetaan saniaispuihin (suku Cyathea) ja rankasaniaisiin (suku Dicksonia). Puusaniaisia kasvaa yleisesti metsissä pitkin Pohjoissaarta (kuten todennäköisesti myös pitkin Eteläsaarta), ja niitä oli hauska bongailla teiden varsilta matkalla Rotoruaan.

Matkani ajoittui paikalliseen syksyyn, ja useimpien kasvien kukinta-aika oli jo ohi, mikä lisäsi haastetta kasvien opetteluun. Kasvillisuus tuntui varsinkin aluksi todella vieraalta, mutta pikkuhiljaa opin erottamaan joitakin lajeja ja etenkin yleisimmät saniaiset ehtivät tulla tutuiksi. Oleskelu pääosin kaupunkiympäristössä rajoitti jonkin verran tutustumista luontaiseen kasvillisuuteen. Wellingtonissa on kuitenkin muutamia paikkoja, joissa alkuperäistä metsäkasvillisuutta on vielä jäljellä. Vierailin näistä Zealandian suojellussa laaksossa ja Otari-Wilton’s Bushin metsäalueella. Lisäksi Rotoruassa vierailin The Redwoods -metsäalueella, jossa oli sekä istutettua että luontaista puustoa. Merenrantakasvillisuuteen tutustuin Wellingtonissa Te Kopahoun suojelualueella, jossa rantaan laskevien kukkuloiden alarinteille on perustettu niittymäinen alue luontaisen kasvillisuuden palauttamista varten.

Alla on satunnaisessa järjestyksessä otos (n = 39) kameraani tarttuneista uusseelantilaisista kasveista. Nämä eivät anna missään määrin kattavaa kuvaa Uuden-Seelannin tai edes Pohjoissaaren kasvistosta, vaan pääasiallisena valintakriteerinä oli, että pääsin lajinmäärityksessä vähintään sukutasolle. Lisää kuvia löytyy Flickristä, jonne kokosin kaikki kasvikuvat omaksi albumikseen. Joukossa on paljon lajeja, joille en ole löytänyt nimeä. Loppuun olen listannut käyttämääni määrityskirjallisuutta sekä Uuden-Seelannin kasvistoa käsitteleviä www-sivustoja.

IMG_0845.JPG
Metrosideros fulgens -hehkupuu (maorikielellä aka, engl. scarlet rata), on myrttikasveihin (Myrtaceae) kuuluva liaani, joka kasvaa Pohjoissaaren rannikkometsissä sekä Eteläsaaren länsirannikolla. Uudessa-Seelannissa esiintyy 12 hehkupuulajia, joilla on tyypillisesti näyttävät kukinnot. Hehkupuilla on laaja levinneisyys Tyynenmeren alueella lukuun ottamatta Australiaa, josta suvun edustajista on vain fossiilihavaintoja. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 10.4.2016.
IMG_0800.JPG
Pseudopanax crassifolius (maorikielellä horoeka, engl. lancewood) kuuluu araliakasveihin (Araliacea) ja kasvaa yleisenä molemmilla saarilla. Kasvi kokee 15-20 vuoden iässä totaalisen muodonmuutoksen kuvassa näkyvästä omintakeisesta nuoruusmuodosta aikuiseksi puuksi. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
IMG_1052.JPG
Dacrynium cupressinum tunnetaan yleisesti kasvin maorinkielisellä nimellä rimu. Rimu kuuluu podokarpuskasveihin (Podocarpaceae), jotka ovat pääasiassa eteläisellä pallonpuoliskolla ja etenkin Australaasiassa esiintyviä havupuita. Rimua tavataan kaikkialla Uudessa-Seelannissa, ja se voi kasvaa jopa 50-metriseksi. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
IMG_1614.JPG
Pulskapäivikkilaji Disphyma australe, maorikielellä horokaka. Päivikki- eli jääruohokasveihin kuuluva mehikasvi, jonka kuvasin merenrannalla Te Kopahoun suojelualueella Wellingtonissa 11.4.2016.
img_0749
Myös lamopinaatti (Tetragon tetragonoides, maorikielellä kokihi) on päivikkikasveihin kuuluva mehikasvi. Sitä voidaan käyttää pinaatin tavoin vihanneksena, mutta se ei ole sukua pinaatille. Jo James Cook havaitsi lajin soveltuvuuden vihanneskäyttöön. Lamopinaatti kasvaa Uuden-Seelannin lisäksi alkuperäisenä Australiassa, Japanissa ja paikoin Etelä-Amerikassa. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_4558
Meilläkin toisinaan koristekasveina käytettäviin tähkäliljoihin (Phormium-suku) kuuluu kaksi suurikokoista lajia, joita tavataan kotoperäisinä vain Uudessa-Seelannissa. Tähkäliljoja kutsutaan englanniksi nimellä flax, mutta ne eivät ole sukua pellaville vaan päivänliljoille (Hemerocallis). Mount Victoria, Wellington, 31.3.2016.
img_4560
Tähkäliljat (suku Phormium) ovat lintulevitteisiä. Mount Victoria, Wellington, 31.3.2016.
img_0719
Carmichaelia petriei, New Zealand broom, on Eteläsaarella esiintyvä hernekasvi. Suvussa on 24 lajia, joista kaikki paitsi yksi esiintyvät vain Uudessa-Seelannissa. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_0905
Uusseelantilainen nokkonen, Urtica sykesii, esiintyy kotoperäisenä Uuden-Seelannin lisäksi myös osassa Australiaa. Flora of New Zealand -nettisivuston mukaan Uudesta-Seelannista on tavattu yhdeksän nokkoslajia, joista neljää esiintyy vain Uudessa-Seelannissa. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_0560
Sarjakukkaisiin kuuluva Aciphylla-suku käsittää 40 lajia, jotka esiintyvät kotoperäisinä Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. Suvun lajeille on tyypillistä kookas piikikäs kukinto, joka kohoaa jäykkien lehtien muodostaman mättään keskeltä. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_3464
Valkokukkainen ja sinimarjainen Dianella nigra viihtyy valoisissa metsissä ympäri Uuden-Seelannin. Tässä yksisirkkaissuvussa on kolme Uudelle-Seelannille kotoperäistä lajia ja useita kymmeniä muita, pääosin Australiassa esiintyviä lajeja. Wellingtonin kasvitieteellinen puutarha, 30.3.2016.
img_0557
Jokin pensastädykelaji. Pensastädykkeiden sukuun (Hebe) kuuluu noin 90 lajia, jotka yhtä lukuun ottamatta kasvavat alkuperäisinä Uudessa-Seelannissa. Suurin osa lajeista on myös kotoperäisiä, eli niitä ei tavata luontaisina Uuden-Seelannin ulkopuolella. Toisaalta pensastädykkeitä käytetään laajalti koristekasveina. Hebe-lajit luokitellaan joskus tädykkeisiin (suku Veronica), mitä myös suvun suomenkielinen nimi heijastelee. Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_0711
Monien pensastädykelajien lehdet muodostavat koristeellisia geometrisia kuvioita. Tämän tuntomerkin avulla opin tunnistamaan myös jo kukintansa lopettaneet pensastädykkeet helposti suvulleen maastossa. Kuvan laji on Hebe odora (englanniksi boxwood hebe), joka on yleinen koko Uudessa-Seelannissa ja voi kasvaa metrin korkuiseksi pensaaksi. Otari-Wiltons’s Bush, Wellington, 16.4.2016.
img_6652
Uuden-Seelannin korkeimmat, jopa 3-metrisiksi kasvavat heinät tunnetaan maorinimellä toetoe. Toetoeja on viisi kotoperäistä lajia, jotka muodostavat suvun Austroderia. Maorit ovat hyödyntäneet toetoeja mm. korin- ja matonkudonnassa sekä kattojen rakennusmateriaalina. Toetoeja ei voi olla huomaamatta: niiden kookkaat silhuetit erottuvat selvästi taivasta vasten ihan joka puolella, myös Wellingtonin asuinkatujen varsilla. Kuva on otettu Taupon lähellä matkalla Rotoruaan 3.4.2016.
kollaasi
Nämäkin kasvit näin reissun aikana. Suurin osa on tulokaslajeja, alkuperäiskasvit on mainittu erikseen nimen yhteydessä. Kuva 1. Tuoksupielus (sweet alyssum, Lobularia maritima) merenrannalla. Miramar, Wellington, 9.4.2016. Kuva 2. Ajannäyttäjä (flower-of-an-hour, Hibiscus trionum). Otari-Wilton’s Bush, Wellington, 10.4.2016. Kuvien 3 – 8 kuvauspaikka on merenranta Te Kopahoun suojelualuella Wellingtonissa ja -aika 11.4.2016. Kuva 3. Timanttikukka (treasure flower, Gazania splendens), alun perin Etelä-Afrikasta. Kuva 4. Peltopunka (scarlet pimpernel, Anagallis arvensis). Kuva 5. Asterikasveihin kuuluvaan Raoulia-sukuun (scabweeds) kuuluu 23 kotoperäistä lajia. Kuva 6. Suolasormikkilaji (glasswort, Sarcocornia quinqueflora), alkuperäinen suolakkokasvi. Kuva 7. Ukontulikukka (great mullein, Verbascum thapsus). Kuva 8. Jonkin sortin kaali (Brassica sp.).Kuva  9. Rionjuoru (wandering Jew, Tradescantia fluminensis), alun perin Etelä-Amerikasta. Mount Victoria, Wellington, 31.3.2016. Kuva 10. Purppurakannusruoho (purple linaria, Linaria purpurea). Wellington, 1.4.2016. Kuva 11. Alkuperäinen konnanliekolaji (Lycopodiella cernua). Te Puia, Rotorua, 5.4.2016. Kuva 12. Tähkäkuusama (Himalayan honeysuckle, Leycesteria formosa). The Redwoods, Rotorua, 6.4.2016.
img_8303
Rotoruan The Redwoods -metsäalueella on istutettujen punapuiden lisäksi upeaa enemmän tai vähemmän luontaista puusaniaismetsää. Korkeimmat puusaniaiset, kuten mamaku (black tree-fern, Cyathea medullaris), voivat kasvaa 20-metrisiksi. Kuvassa on luultavasti rankasaniaislaji Dicksonia squarrosa, joka on yleinen metsäkasvi ja levittäytyy maavarsilla tiheiksi kasvustoiksi. Lajille on tyypillistä, että kuolleet lehdet jäävät roikkumaan ikään kuin kaulurina latvan alle. The Redwoods, Rotorua, 6.4.2016.
img_4914
Hopeasaniainen (englanniksi silver tree-fern, maorikielellä ponga, Cyathea dealbata) on keskikokoinen, n. 10-metriseksi kasvava puusaniainen ja Uuden-Seelannin epävirallinen kansallissymboli. Hopeasaniaista tavataan yleisenä sekä Etelä- että Pohjoissaarella, ja nimensä laji on saanut lehden alapinnan hopeisesta väristä. Zealandia, Wellington, 1.4.2016.
img_2671
Uuden-Seelannin kasvistoon kuuluu paljon epifyyttejä eli päällyskasveja, jotka kasvavat toisten kasvien päällä, tyypillisesti esim. puunrungoilla. Myös monet saniaiset kasvavat epifyytteinä, osa jopa puusaniaisten rungoilla eli toisilla saniaisilla. Kuvan epifyyttisaniaiskasvuston valtalajeina ovat hound’s tongue fern (Microsorum pustulatum, isot lehdet vas. alhaalla) ja leather-leaf fern (Pyrrosia eleagnifolia, pienet nahkamaiset lehdet oik. alhaalla). Wellingtonin kasvitieteellinen puutarha, 14.4.2016.
img_8413-2
Sammalsaniaiset (filmy ferns, suku Hymenophyllum) ovat pieniä läpikuultavia saniaisia, joiden lehdissä on vain yksi solukerros. Flora of New Zealandin mukaan Uudessa-Seelannissa esiintyy 24 sammalsaniaislajia, joista 14 kotoperäisinä. Myös Skandinaviassa esiintyy yksi sammalsaniaislaji, lehtisammalta muistuttava varjosammalsaniainen (Hymenophyllum wilsonii), joka kasvaa Norjan länsirannikolla, Färsaarilla ja Islannissa. The Redwoods, Rotorua, 6.4.2016.
kollaasi
Saniaisten monimuotoisia itiöpesäkkeitä: Kuva 1. Australianadiantumi (rosy maidenhair, Adiantum hispidulum). Kuva 2. Hairy fern (Lastreopsis hispida). Kuva 3. King fern (Ptisana salicina). Kuva 4. Harvinainen Loxsoma cunninghammii on sukunsa ainoa laji ja läheistä sukua puusaniaisille, vaikka ei muodosta runkoa. Kuva 5. Kampasaniaislajin (small kiokio, Blechnum procerum) erillinen itiölehti. Kuva 6. Hound’s tongue fern (Microsorum pustulatum). Kuva 7. Hopeasaniainen (silver tree-fern, Cyathea dealbata). Kuvat 8. ja 10. Ituraunioinen (hen and chickens fern, Asplenium bulbiferum). Kuva 9. King fern (Todea barbara). Kuva 11. Raunioislaji (shining spleenwort, Asplenium oblongifolium). Kuva 12. Sammalsaniaislaji (irirangi, Hymenophyllum demissum).

 

Määrityskirjallisuutta

nzflorae

Breitwieser I., Brownsey P.J.; Heenan P.B., Nelson W.A., Wilton A.D. toim. (2010) Flora of New Zealand Online.

Brunsden, G. & Brunsden, L. (2004) A Photographic Guide to Wildflowers of New Zealand. New Holland Publishers (NZ) Ltd.

Crowe, A. (2009) Which Native Forest Plant? New Ecology Edition. Penguin Books (NZ) Ltd.

Metcalf, L. (2003) A Photographic Guide to Ferns of New Zealand. New Holland Publishers (NZ) Ltd.

Metcalf, L. (2009) Know Your New Zealand Native Plants. New Holland Publishers (NZ) Ltd.

New Zealand Plant Conservation Network. New Zealand’s Flora.

Muut lähteet

https://en.wikipedia.org/wiki/Flora_of_New_Zealand

http://www.nzpcn.org.nz/page.aspx?help_faqs_NZ_plants

http://www.nzpcn.org.nz/page.aspx?threats_naturalised_plants

http://www.doc.govt.nz/nature/native-plants/ferns/

http://collections.tepapa.govt.nz/topic/2024

Home sweet home

Onnellisesti kotona, ja paluumatkan aiheuttamat univelatkin on jo maksettu – 22 tunnin ”yöunet” tekivät ihmeitä!

Torstai (14.4.) oli viimeinen päiväni Wellingtonissa, ja sen vietin kiertelemällä kauppoja sekä jättämällä hyvästit Kasvitieteelliselle puutarhalle. Tällä kertaa huristelin ylös puutarhaan vaijeribussilla, joka tuli sekin näin matkan viime metreillä testattua. Oli oikein oivallinen kulkuväline (etenkin jalkavaivaisille), ja matkan pystyi maksamaan kätevästi Snapperilla. Alaspäin tulin kuitenkin nilkuttaen.

IMG_2491.JPG
Wellingtonin vaijeribussissa on tunnelmaa.

Kasvitieteellisessä yritin kysellä henkilökunnalta vinkkejä siitä, voisiko jossain vielä nähdä munuaissaniaisen. Kukaan ei valitettavasti muistanut sellaista nähneensä, vaikka sen pitäisi olla Pohjoissaarella ihan yleinen laji. Vierailin myös Begonia Housen kasvihuoneessa, joka oli edellisellä vierailulla jäänyt välistä sekä sen yhteydessä olevassa puutarhamyymälässä, josta löysin kaipaamani Uuden-Seelannin luonnonkukkaoppaan.

IMG_2834.JPG
Begonia Housessa oli begonioiden lisäksi vaikuttava kokoelma monenkirjavia värinokkosia (kuvassa mm. vasemmalla alhaalla).

Torstai-ilta kului pakatessa, ja yöunet jäivät kovin niukoiksi, sillä herätys oli kolmelta yöllä. Oli kyllä kaikkien aikojen masentavin herätys, kun tiedossa oli yli 30 tuntia lentomatkailua ja kaiken lisäksi ilman matkaseuraa. Kentällekin jouduin huristamaan taksilla, koska M:lla oli perjantaina työpäivä.

Lennot sujuivat onneksi suhteellisen kivutta. Ensimmäinen välilasku oli tällä kertaa  vaivaisen kolmen tunnin lennon jälkeen Melbournessa, jossa seuraavaa konetta jouduttiin odottelemaan ylimääräiset kolme varttia. Hiukan sydän alkoi tykyttää, kun kuulutukset kertoivat, että koneessa on ”pieni ongelma”, jota insinöörit parhaillaan selvittelevät. Kyse oli kuitenkin vain matkustamon lämpötilasta, jota ei heti saatu riittävän matalaksi, ja Singaporeen päästiin lähdön viivästymisestä huolimatta lähes aikataulussa reilun seitsemän tunnin lentämisen jälkeen. Matkalla päästiin myös ihailemaan Australian kuuluisaa Ayer’s Rockia lintuperspektiivistä.

Singaporessa odottelua oli reilu viisi tuntia. Changin lentokenttä on iso ja monien mielestä hienokin, mutta jalkavaivaiselle se tuntui turhan laajalta siirtymisiä helpottavista liukuhihnoista huolimatta. Uskaltauduin lentokenttäjunan kyydillä tutustumaan hiukan toiseenkin terminaaliin, mutta palasin pian odottelemaan omalle lähtöportille. Tylsää ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä löysin juttuseuraa vanhemmasta suomalaisrouvasta, joka oli tullut samalla lennolla Melbournesta. Marimekon kassi on hyvä kansallisuusindikaattori!

IMG_2940.JPG
Singaporen Changin kentällä voi rentoutua useissa pienoispuutarhoissa. Tämä orkideapuutarha sijaitsee terminaalissa 1, josta mm. Finnair lentää. Vaihtomatkustajilla, joilla on pitkä odotusaika, on myös mahdollisuus tutustua kaupunkiin opastetuilla bussikierroksilla. Kaikki lauantain kierrokset olivat kuitenkin jo lähteneet siinä vaiheessa, kun älysin tiedustella osallistumismahdollisuutta.

Viimeinen, reilun 11 tunnin lento Singaporesta Helsinkiin oli raskain, koska tässä vaiheessa matkaa oli takana jo vuorokausi enkä vieläkään osannut nukkua koneessa. Lensimme yötä vasten, kone oli pimeänä, jalkatilaa oli niukasti ja Afganistanin yllä oli pitkä turbulenssijakso kuten tulomatkallakin. Ehkä se, että tiesin mitä on tulossa, kuitenkin auttoi, koska olo ei ollut yhtä pakokauhuinen kuin ensimmäisellä kerralla. Kaspianmeren jälkeen horisontissa alkoi kajastaa ensimmäinen päivänkajo, ja pian saimme ihailla upeaa auringonnousua. Harmaaseen Helsinkiin saavuimme kuuden jälkeen lauantaiaamuna, ja kentällä oli iloisena yllätyksenä kyyti odottamassa (kiitos P!).

Matkoilla minua palveli kolme lentoyhtiötä: Finnair (Hki-Singapore ja kääntäen), Qantas (Singapore-Australia ja kääntäen) sekä Jestar (Australia-Wellington ja kääntäen), joka on Qantasin halpistytäryhtiö. Näistä Qantas oli ehdottomasti positiivinen yllättäjä, sillä matkustamohenkilökunta oli todella mukavaa ja palvelualtista ja menun salaattivaihtoehdot olivat molemmilla kerroilla niin maukkaita, että niitä olisi syönyt ihan mielikseen. Qantasille annan miinuspisteitä ainoastaan menomatkan todella jäätävästä tuuletuksesta, jota vastaan ei riittänyt villapaidan ja huovan yhdistelmä. Finnair tarjosi reissun niukimman jalkatilan, vaikka lensi Jetstariin verratuna isolla koneella, eikä matkustamohenkilökunta puhunut suomea.

Joka tapauksessa pääsin kommelluksitta kotiin, ja lauantai meni kokonaan univelkoja maksaessa. Sunnuntaina hain kissan kotiin hoitopaikasta, josta se ei olisi halunnut millään lähteä. Kiitos H:lle hyvästä huolenpidosta! Pikkuhiljaa aletaan olla taas kavereita kissan kanssa, mistä kiitos kuulunee ennen kaikkea kylpyhuoneen lattialämmitykselle.

IMG_2947.JPG
Turha odottaa sydämellistä vastaanottoa, jos häivyt moneksi viikoksi pois kotoa ja hylkäät kissan lähes vieraaseen paikkaan hoitoon! Makuualustaksi saatat kuitenkin juuri ja juuri kelvata.

Reissu oli kaikkiaan todella onnistunut, ja Uusi-Seelanti on upea maa. Ainoa huono puoli on sen sijainti aivan liian kaukana kotoa. Olisin mielelläni nähnyt vielä Eteläsaaren vuoret, jäätiköt, vuonot ja merenelävät sekä Christchurchin wolleminmännyn, mutta aika ja into eivät vain riittäneet kaikkeen. En myöskään ihan heti (=ainakaan seuraavaan 10 vuoteen) jaksa lähteä näin pitkälle reissulle uudestaan. Juurihan suunilleen viisinkertaistin lentokoneessa elämäni aikana viettämäni ajan!

IMG_6338.JPG
Pohjoissaaren tyypillisin maisema: kirkkaansininen taivas, heleänvihreitä kumpuja ja valkoisia lampaita.

Loput kuvat päivittyvät Flickriin ennemmin tai myöhemmin.

Örkkejä, hylkeitä ja nyrjähtänyt nilkka, 9. – 13.4.

Hiukan on blogin päivitystahti hiipunut viime päivinä, ja kohta on jo kotiinpaluun aika. Paljon uutta on kuitenkin ehditty nähdä Wellingtoniin paluun jälkeen.

Lauantaina kävimme tutustumiskierroksella erikoistehosteyhtiö Weta Workshopin tiloissa Weta Cavessa. Yhtiössä työskentelevä teknikko esitteli mm. örkkejä, haarniskoja, kaupunkien pienoismalleja ja muuta rekvisiittaa, jota pajassa tuotetaan elokuvateollisuuden tarpeisiin. Kuvaaminen kierroksella oli valitettavasti kielletty, mutta ilahduttavaa oli, että esittelijän puheesta sai hyvin selvää, toisin kuin paikallisten yleensä. Esittelijä tosin kertoikin olevansa alun perin jenkki, mikä saattaa selittää jotain.

Weta Cave sijaitsee Miramarin niemellä, ja kävimme ”luolaan” tutustumisen jälkeen ajelemassa autolla niemen ympäri. Niemimaa on tyypillinen wellingtonilainen esikaupunkialue: upealla merinäköalalla varustettuja matalia omakotitaloja tiiviisti pitkin kukkuloiden rinteitä. Paikoin oli hiekkarantaa, joka tuntui olevan suosittu viikonlopunviettopaikka. Miramarin rannoilla ihan asutuksen keskellä pitäisi pesiä myös sinipingviinejä, mutta niitä emme onnistuneet bongaamaan.

IMG_0238.JPG
Weta Caven. Pihalla oleviin peikkoihin ei saa koskea, mutta trollien ruokkimista ei ollut kielletty.
IMG_0445.JPG
Tyypillistä Miramaria: rantaa ja huviloita pitkin kukkulan rinteitä.

Sunnuntaina M halusi pitää lomaa turistielämästä, ja jouduin lähtemään reissuun yksin. Olin jo aiemmin onnistunut hankkimaan paikallisen haltijakohtaisen bussiliikenteen matkakortin, Snapperin, ja nyt uskaltauduin ensi kertaa testaamaan sen toimivuutta. Hyppäsin keskustasta bussiin numero 14 ja huristelin sillä noin viiden kilometrin päähän Wiltonin esikaupunkialueelle. Matkan laskutus on täällä kilometriperusteista, joten kortti piti muistaa vilauttaa lukijalle sekä kyytiin noustessa että pois jäädessä. Ihan kätevän oloinen systeemi, tosin täytyy olla tarkkana, että kortilla on riittävästi arvoa, koska hinnan saa tietää vasta matkan lopussa. Toisaalta hinnan voi tarkistaa myös etukäteen netistä paikallisesta reittioppaasta.

Syy Wiltonin-reissuun oli (yllättäen) kasvitieteellinen. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kaupungissa on tietenkin oma kasvitieteellinen puutarha, mutta Wellingtonissa niitä onkin kaksi! Wiltonissa sijaitsee Otari-Wilton’s Bush -niminen puutarha, joka on erikoistunut Uuden-Seelannin kotoperäisiin kasveihin ja niiden suojeluun. Paikka käsittää 5 ha kasvikokoelmia sekä 1oo hehtaarin suojellun metsäalueen, jossa risteilee 11 kilometrin verran erilaisia kävelyreittejä. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä jossain vaiheessa erillinen postaus Uuden-Seelannin kasvistosta ja kasvillisuudesta, joten ei vierailusta tässä sen enempää, kuin että paikka oli hieno!

IMG_0593.JPG
Otari-Wilton’s Bushin kasvikokoelma-alue. Puutarhan/metsän alueella on myös useita picnicin viettoon soveltuvia nurmia sekä opastuskeskus.
IMG_0990.JPG
Saniaispuutarha

Maanantaina alkoi taas arki, kun M palasi töihin. Minä taas lähdin yksin hyljeretkelle. Idean sain hyljesafareja järjestävän yrityksen mainoksesta, joka paljasti, että aivan Wellingtonin (esi)kaupunkialueen lounaispuolella, hädin tuskin 10 kilometrin päässä keskustassa sijaitsee uudenseelanninmerikarhujen talvehtimisalue. Siispä hyppäsin bussiin numero 1, ajoin sillä Owhiro Bay -nimiseen lähiöön ja kävelin parin kilometrin matkan kukkulan yli rantaan. Rantaa pitkin kulkee viiden kilometrin ”helppokulkuinen” kävelyreitti Sinclair Head -nimiselle niemelle, jossa hylkeitä voi nähdä. Helppokulkuisuus tarkoitti tässä tapauksessa lähinnä pieniä korkeuseroja. Tie kulki rannan ja jyrkän kukkulan välissä, sen pohja oli välillä pehmeää hiekkaa, välillä taas epätasaista kivikkoa, ja mereltä tuleva navakka ja puuskainen tuuli vaikeutti paikoin pystyssä pysymistä. Ruuhkaakin reitillä riitti, sillä nelivetoja huristeli rannassa mennen tullen.

IMG_1392.JPG
Tervetuloa helppokulkuiselle reitille

Reissu oli kuitenkin vaivan arvoinen, sillä muutama varhainen merikarhu oli jo löytänyt tiensä rannan kiville lekottelemaan. Tein valitettavasti pienen virhearvion reissuun kuluvasta ajasta (syytän hylkeitä ja valokuvauksellisen hienoja maisemia!), ja takaisin päin jouduin kulkemaan osittain pimeässä, koska aurinko laskee täällä jo kuuden jälkeen ja hämärä tulee todella nopeasti. Onneksi kännykässä oli sen verran virtaa, että pystyin käyttämään sitä taskulamppuna, koska muuten en olisi nähnyt juurikaan eteeni rannalla. Owhiro Baysta sain kyydin takaisin majapaikkaan (kiitos kaunis!), minkä jälkeen lähdimme vielä kaupungille. Kävelymatkaa päivälle kertyi yhteensä yli 20 kilometriä, ja loppuillasta jalat olivatkin ihan puhki.

hyle.png
Nuoret poikamiesmerikarhut kokoontuvat touko-elokuun ajaksi talvehtimaan Sinclair Headiin. Tämä ja muutama muu kaveri olivat tulleet hyvissä ajoin varaamaan parhaat paikat. Kuva on otettu 20 metrin päästä (suositeltu turvaväli).
IMG_2229.JPG
Hämärä yllätti hyljesafarilla, mutta pääsinpähän ihailemaan hienoa auringonlaskua aavan valtameren rannalla.

Maanantain kävelyurakan jälkeen tuntui kovin ironiselta, että tiistaina pääsin majapaikasta vain 300 metrin päähän, kun onnistuin nyrjäyttämään nilkkani. Kirkkaassa päivänvalossa ja tasaisella asfalttipinnalla! Ei auttanut kuin nilkuttaa loppupäiväksi takaisin kämpille lepuuttamaan pullataikinan lailla paisunutta koipea. Illalla M heitti minut paikalliseen yksityiseen lääkäripäivystykseen, jossa nilkka röntgenkuvattiin ja sidottiin. Onneksi vauriot rajoittuivat pehmytkudoksiin ja matkavakuutus korvaa koko lystin.

Tänään nilkka on ollut edelleen arka, mutta kävely on sujunut kohtalaisesti hiljaisella vauhdilla. Kävin kiertämässä kansallismuseo Te Papan, jonne olisin mennyt jo eilen, jollei nilkka olisi pettänyt kesken matkan. Te Papa tarjoaa kuuden kerroksen verran Uuteen-Seelantiin liittyviä ja ilahduttavan monipuolisia näyttelyitä. Näyttelyiden aiheet vaihelevat saarien luonnosta ja geologiasta (maanjäristyssimulaattori!) perinteiseen maorikulttuuriin ja nykypäivän elämänmenoon kiivimaassa. Mikä parasta, koko elämys on ilmainen! Muutaman dollarin vapaaehtoiseen lahjoitukseen tosin kannustetaan kovasti, ja mielestäni paikka oli ehdottomasti sen ja miksei enemmänkin arvoinen, etenkin kun aulasta löytyy pankkiautomaatti kroonisesta käteispulasta kärsiville vierailijoille (kuten minulle).

IMG_2314.JPG
Te Papan aula
maoritaidetta.png
Maorihenkistä taidetta

Viime päivien kuvasaldo on runsas ja päivittyy Flickriin pienellä viiveellä.

Takaisin Wellingtoniin, 7. – 8.4.

Torstaina pääsimme aloittamaan paluumatkan kohti Wellingtonia, vaikka M oli edelleen hiukan heikossa hapessa. Matkalla Rotoruaan olimme ajaneet Taupo-järven eteläpuolella sijaitsevan Tongariron kansallispuiston itäreunaa, nyt päätimme kiertää puiston länsipuolelta. Tongariro on Uuden-Seelannin vanhin kansallispuisto, ja sen alueella sijaitsee kolme aktiivista tulivuorta: Tongariro, Ngauruhoe ja Ruapehu. Näistä Ngauruhoe tunnetaan Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Tuomiovuorena.

Vuorille oli hienot näköalat kansallispuiston pohjoislaitaa kulkevalta tieltä numero 47. Poikkesimme tältä tieltä Ruapehun juurella sijaitsevaan Whakapapan kylään ja jatkoimme sieltä ajotietä vielä jonkin matkaa ylöspäin vuoren rinteessä sijaitsevalle hiihtokeskukselle. Paikasta lähti useita hienoja vaellusreittejä ylös Ruapehulle ja näköalahissillä olisi päässyt myös ylemmäs, mutta aikataulumme ja kuskin kunto eivät valitettavasti sallineet pientä jaloittelua pidempää tutustumista vuoriin. Aktiivisesta tulivuoritoiminnasta emme (onneksi) nähneet merkkejä.

IMG_9177.JPG
Tien 47 varrella lähellä Whakapapaa varoitettiin kiiveistä, joita elää kansallispuiston alueella.
IMG_9029.JPG
Whakapapan hiihtokeskus sijaitsee 1600 metrin korkeudella Ruapehun rinteessä. Ruapehun korkein huippu kohoaa 2797 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja se on Pohjoissaaren korkein kohta.

Yövyimme kansallispuiston luoteisnurkassa sijaitsevassa National Park Villagessa, jonne Google Mapsin mukaan ajaa Rotoruasta alle kolme tuntia. Onnistuimme kuitenkin käyttämään matkaan seitsemän tuntia. (”Kai nyt, kun oli ihan pakko pysähtyä vähän väliä maisemia kuvaamaan!”) Perjantaiaamuksi olimme aikoneet varata lyhyen näköalalennon, jolla tulivuoria olisi päässyt katsomaan ilmasta käsin, mutta aamun sateinen sää teki lentämisen mahdottomaksi. Jatkoimme siis suoraan matkaa kohti etelää pitkin tietä numero 4, joka kiemurteli serpentiinin lailla kukkuloiden välissä. Monin paikoin käytössä oli vain yksi kaista, koska toinen kaista oli romahtanut vieressä ammottavaan rotkoon.

IMG_9456.JPG
Raukawan vesiputoukset sijaitsevat rotkossa aivan State Highway 4 -tien varrella.

Kun ajomatkaa oli jäljellä 150 km havaitsimme, että meillä olisi vielä runsaasti aikaa ennen pimeän tuloa eikä suoralla reitillä Wellingtoniin olisi juurikaan nähtävää. Koska valkoinen kiivi oli vielä näkemättä ja sellaisen voisi nähdä reilun tunnin pidemmän kiertotien varrella, lähdimme kohti Mount Bruce Wildlife Centre -eläinpuistoa. Siellä asusteli valkoinen Manukura-kiivi ruskean kaverinsa Turuan kanssa. Matkalla ajoimme läpi vaikuttavan Manawatun solan.

manukura.png
Manukura-kiivi on syntynyt Mount Brucen eläinpuistossa vuonna 2011. Se ei ole albiino, vaikka sen höyhenet ovat valkoiset. Manukuran kaverista ei ole kuvaa, koska ruskeasta kiivistä ei oikein saanut hyvää kuvaa hämärässä kiivitalossa. Kyse ei siis ole värisyrjinnästä, vaikka valkoiset höyhenet selvästi lisäävät soveltuvuutta valokuvamalliksi!
IMG_9677.JPG
Manawatun solasta oli huikeat näkymät rautatiesilloille, jotka ylittävät solan pohjalla kulkevan samannimisen joen.

Wellingtoniin saavuimme lopulta kahdeksan tunnin matkanteon jälkeen auringon jo laskettua. Google Maps arvioi kulkemamme reitin ajoajaksi 5 h. Kaikkiaan ajomatkaa Wellingtonista Rotoruaan ja takaisin kertyi vähän päälle 1000 km, eli suunnilleen saman verran kuin meno-paluumatkalla Helsingistä Lieksaan. Lähdimme matkaan ilman tarkkoja ennakkosuunnitelmia ja sillä ajatuksella, että haluamme nähdä vulkaanista toimintaa. Tämä tavoite toteutui mainiosti, eivätkä matkasuunnitelman spontaanit päivitykset tuottaneet ongelmia. Näimme paljon kiinnostavia paikkoja ja luonnon ihmeitä, mutta paljon jäi tietysti myös näkemättä.

tulivuori.png
Näimme tulivuoria, vaikka huipulla emme päässeet käymään.

Lisää kuvia torstailta ja perjantailta Flickrissä.

Pyöräretki Kaliforniaan ja lisää kuumaisemia, 6.4.

Keskiviikkona meidän oli tarkoitus lähteä valumaan takaisin etelään kohti Tongariron kansallispuistoa, mutta M oli huonovointinen eikä uskaltanut hypätä auton rattiin. Liekö M saanut edellisillan kylpyläreissulta jonkin pöpön, kun oli koko päivän vahvasti vatsataudin kynsissä. Onneksi täkäläinen turistisesonki päättyi jo maaliskuun loppussa, ja saimme helposti jatkettua majoitusta Rotoruassa vielä yhdellä yöllä.

Ylimääräinen päivä Rotoruassa sopi minulle hyvin, mutta nyt ei ollut autoa (eikä kuskia) käytössä. Vain kolmen kilometrin päässä majapaikasta näytti kuitenkin olevan mielenkiintoinen The Redwoods -nimellä turisteille markkinoitava metsäalue, jonne lähdin vielä kohtaamattomien saniaisten toivossa kävelemään. Metsikön nimi tulee sinne istutetuista punapuista, joiden luontainen levinneisyysalue on Kalifornian rannikkoseudulla.

punapuut.png
Punapuu (Sequoia sempervirens) voi kasvaa yli 100 metriä korkeaksi ja elää yli 2000 vuotta vanhaksi.

Ehdin kävellä niinkin pitkälle kuin parin motellinmitan päähän majapaikasta (sijaitsee Rotoruan kuuluisalla ”Motel Mile” -kadulla), kun huomasin mainoksen vuokrattavista polkupyöristä ja sorruin heräteostokseen. Menopeli oli jokseenkin epämukava kolmivaihteinen rakkine, ja vuokrakin oli laatuun nähden hiukan hintava (30 NZD / 20 euroa per päivän valoisa aika eli reilu 10 h). Rotorua on kuitenkin Wellingtoniin verrattuna mukavan tasaista seutua ja matkanteko sujui paljon joutuisammin pyörällä kuin jalan, joten ihan mielelläni pulitin vaaditun summan.

motelmile.png
Rotoruan Fenton Street tunnetaan nimellä ”Motel Mile”, koska sen varrella on parin kilometrin matkalla vieri vieressä majoituslaitoksia.

The Redwoods on osa laajempaan Whakarewarewan metsäaluetta ja tarjoaa eripituisten (ilmaisten) kävelyreittien lisäksi ratsastus- ja maastopyöräilymaastoja sekä mahdollisuuden metsäretkeilyyn puiden latvustoon rakennetulla (maksullisella) riippusiltapolulla.  Testasin luonnollisesti latvustoreitin, joka oli kuitenkin melko tylsä ja täynnä japanilaisia turisteja. Lisäksi kiersin muutaman kilometrin mittaisen tavallisen kävelyreitin sekä kiipesin vanhan louhosseinämän yläpuolella olevalle näköalapaikalle. Punapuiden ohella alueella oli hienoa saniaismetsää, ja kaiken kaikkiaan metsäretki oli oikein onnistunut.

treewalk.png
The Redwoods tarjoaa mahdollisuuden reilun puolen kilometrin mittaiseen riipusiltaretkeen punapuiden latvustossa. Hinta 25 NZD eli noin 15 euroa.
saniaismetsä.png
Saniaiskaton alla oli kuin olisi satumetsässä kulkenut. Kuvassa Cyathea– ja/tai Dicksonia-sukujen puusaniaisia.

Paluumatkalla onnistuin hankkimaan paikallisesta apteekista maitohappobakteereita mutta epäonnistuin vilkkaasti liikennöidyn tien ylityksessä. Suojateitä tuntuu olevan Uudessa-Seelannissa todella säästeliäästi, enkä yksinkertaisesti keksinyt paikkaa tai väliä, josta olisin uskaltanut ylittää tien. Olin jo vähällä hätääntyä, kunnes huomasin, että läheisessä puistossa oli merkitty pyöräreitti, joka kulki Rotorua-järven rannan geotermisten kohteiden tuntumassa. Eikä reitille ollut edes pääsymaksua, vaikka Rotoruassa piskuisinkin fumaroli ja mutakuoppa on yleensä brändätty maksulliseksi turistikohteeksi!

tienylitys.png
Toiselle puolelle pitäisi päästä, mutta suojatietä ei ole vielä keksitty täällä päin palloa.

Paluumatka kulki siis läpi kuumaisemien, ja lopulta onnistuin löytämään myös paikan, josta pääsin kuin pääsinkin ahdistusta aiheuttaneen ison tien yli. Kaikkien taiteen ja liikennesääntöjen mukaan ylitys ei ehkä sujunut, mutta selvisin kuitenkin hengissä takaisin majapaikkaan. M:kin oli hiukan paremmassa kunnossa, kun oli saanut levätä rauhassa koko päivän eikä ollut poikkeuksellisesti joutunut näkemään yhtään kuumaa lähdettä.

kuumaisema.png
Rotorua-järven rannan kuumaisemaa. Järvi on syntynyt kalderaan eli tulivuoren romahtaneeseen kraatteriin.

Lisää kuvia metsäretkeltä ja kuumaisemista Flickrissä.

Eläimiä, geysirejä ja kuumia kylpyjä, 5.4.

Tiistai oli tehokas lomapäivä: aamulla suuntasimme paikalliseen eläinpuistoon, koska M halusi nähdä alpakoita, päivällä ihailimme geysirejä maorikylässä ja illalla kävimme vielä kylpemässä kuuman lähteen vesissä.

IMG_7520.JPG
Ihan kiva lankakerän esiaste tuo alpakka

Paradise Valley Springs -eläinpuistossa voi nähdä monenkirjavia maa-, ilma- ja vedeneläviä niin eläin- kuin kasvikunnan piiristä. Useimpia eläimiä saa myös ruokkia. Retkemme päähoukuttimena toimineet alpakat olivat pienoinen pettymys, koska ne lähinnä hengailivat laitumen kauimmaisessa nurkassa, mutta useimmat muut eläimet tulivat heti turistin huomattuaan kerjäämään makupaloja.

IMG_7503.JPG
M innostui ostamaan pienen herkkupussin mukaan kierrokselle ja sai hetkessä kaikki paikan vuohet sydänystävikseen.

Eläinpuiston halki kulkee puro, jossa uiskentelevia lohikaloja pääsi ihailemaan ihan vierestä. Puistoon on myös rakennettu puiden latvuksissa kulkeva polku, joka esittelee uusseelantilaisia puita ja muita kasveja. Puistoalueen erillisestä kolkasta löytyy aitaus, jossa oleilee leijonalauma. Paikka on luonnollisesti lapsiperheiden suosiossa, mutta kohde soveltuu todistetusti myös kuumiin lähteisiin kyllästyneille aviomiehille.

IMG_7303.JPG
Ngongotaha-purossa näkyi runsaasti täpläkylkiä. Puro on lohikalojen (”wild trout”) kutualuetta, ja puistossa on pieni kalankasvattamo.

Koska oma kuumien lähteiden kiintiöni ei ollut vielä täysi ja geysir jäi edellisenä päivänä näkemättä, seuraava kohteemme oli Pohutu-geysir Te Puian maorikulttuurikeskuksessa. Te Puiassa on geysirien lisäksi paljon muutakin nähtävää: maorikylä kulttuuriesityksineen, laaja geoterminen puisto ja näiden lisäksi pieni kiivitalo, jossa kiivejä näki helpommin kuin Wellingtonin eläintarhassa. Kiivien valokuvaaminen oli kuitenkin kielletty. Keskityimme Te Puiassa geotermisiin kohteisiin ja kiiveihin, maorikulttuuriin emme juuri tutustuneet.

IMG_7766.JPG
Pohutu (oik.) on eteläisen pallonpuoliskon suurin geysir: sen vesisuihku voi nousta 30 metrin korkeuteen ja se purkautuu jopa 20 kertaa päivässä.
IMG_7903.JPG
Maoritaidetta

Hikisen päivän päätteeksi tarvittiin virvoitusta. Rotoruan seudulta löytyy lukusisa geotermisiä kylpypaikkoja, joista päätimme kokeilla Waikite Valley Thermal Pools -nimistä ulkokylpylää reilun puolen tunnin ajomatkan päässä. Paikka oli varsin pieni ja hiukan nuhjuinen mutta sijaitsi upeissa maisemissa luonnon helmassa. Hintaan sisältyi lisäksi pääsy luontopolulle, joka kulki kiehuvan puron viertä hienolle kuumalle lähteelle.

IMG_8010.JPG
Waikite Valley Thermal Pools käsittää viisi pientä kylpyallasta ja uima-altaan (vierailumme aikaan suljettu), joiden vedet otetaan alueella sijaitsevasta kuumasta lähteestä. Näiden lisäksi löytyy erikseen vuokrattavia yksityisaltaita.

M:n suosikki päivän kohteista oli tietysti eläinpuisto (ja erityisesti sen vuohet), minä taas pidin kovasti Te Puian monipuolisesta tarjonnasta. Lisää kuvia näistä ja Waikite Valleyn luontopolulta Flickrissä.

Wai-O-Tapu Thermal Wonderland, 4.4.

Maanantaina vierailimme mädän kananmunan katkuisessa Wai-O-Tapun tuliperäisessä puistossa, joka sijaitsee 30 kilometriä Rotoruasta etelään. Wai-O-Tapu markkinoi itseään Uuden-Seelannin värikkäimpänä tuliperäisenä alueena, ja kieltämättä puiston kuumista lähteistä löytyvät melkein kaikki sateenkaaren värit.

IMG_6957.JPG
Tervetuloa Wai-O-Tapuun! Valittavana on kolme eripituista reittiä, sisäänpääsy aikuisilta 32,5 NZD eli vähän alle 20 euroa.
IMG_7126.JPG
The Champagne Pool on syntynyt 700 vuotta vanhaan räjähdyskraatteriin, ja se on alueen suurin kuuma lähde. Nimi tulee altaasta runsaana vapautuvasta hiilidioksidista, joka saa veden kuplimaan shampanjan lailla. Reunojen oranssi väri on peräisin antimoni- ja arseeniyhdisteistä.

Kuumien lähteiden lisäksi puiston alueella on kraattereita, kiehuvia mutalähteitä, piikiven muodostamia porrasmaisia terassirakenteita ja joka aamu klo 10.15 avustetusti purkautuva Lady Knox -geysir. Geysiriä emme valitettavasti nähneet, koska se sijaitsi hiukan eri paikassa kuin muu puisto ja olimme liikkeellä vasta puolenpäivän aikoihin. Muita kohteita oli kuitenkin 25, joten nähtävää riitti.

IMG_7032.JPG
Primrose Terrace -porrasmuodostelma on syntynyt Champagne Pool -lähteestä vapautuvasta piidioksidipitoisesta vedestä.
IMG_7013.JPG
Artist’s Pallette -allas saa värinsä viereisestä Champagne Pool -lähteestä peräisin olevista rikki- ja arseenipitoisista mineraaleista.

Puistossa oli jonkin verran korkeuseroja, mutta polut olivat hyväkuntoisia ja helppokulkuisia, ja aidat tekivät paikasta myös lapsiperheille turvallisen kohteen. Kulkureitit oli merkitty hyvin, ja hienot näkymät kohteisiin tarjoavia katselupaikkoja oli runsaasti. Pisimmän, noin 3 kilometrin pituisen reitin kiertämiseen kului reilu puolitoista tuntia, mikä tuntui aurinkoisena ja lämpimänä päivänä juuri sopivalta ajalta näiden värikkäiden geologisten ihmeiden ihasteluun.

IMG_7215.JPG
Devil’s Bath -rikkikylpy

Lisää tulikivenkatkua Flickrissä.

Road trip pohjoiseen, 3.4.

M sai töistä viikon lomaa ja halusimme nähdä Uudessa-Seelannissa muutakin kuin Wellingtonin, joten hyppäsimme sunnuntaina autoon ja suuntasimme kohti pohjoista. Määränpäänämme oli Pohjoissaaren keskiosassa sijaitseva Rotoruan kaupunki, joka on saaren suosituimpia lomakohteita. Rotorua valikoitu kohteeksi sillä perusteella, että siellä on pienellä alueella paljon turistiystävällisiä tuliperäisiä nähtävyyksiä.

Kaikkiaan Matkaa Wellingtonista Rotoruaan kertyi  460 km, ja aikaa kului yhdeksän tuntia pysähdykset mukaan lukien. Maisemat olivat kuitenkin niin hienot, ettei missään vaiheessa ehtinyt tulla tylsää.

IMG_6684.JPG
Taukopaikalla jossain matkan varrella
IMG_6338.JPG
Lampaita näkyi enemmän kuin ehdittiin laskemaan.
IMG_6855.JPG
Huka Falls -vesiputous Taupon lähellä

Lisää maisemia matkan varrelta Flickrissä.

Wellington Zoo, 2.4.

Lauantai, sateinen aamu ja M:llä vihdoin vapaapäivä. Aamun pienen shoppailukierroksen ja japanilaistyyppisen laatikkolounaan jälkeen lähdimme käymään Wellingtonin eläintarhassa, jossa saamani vinkin mukaan piti olla mahdollista nähdä kiivejä ja pingviinejä. Paikallinen parturikin oli suositellut eläintarhaa, joten kyseessä oli selvästi pakollinen vierailukohde.

IMG_5428.JPG
Aamupäivän olennaisia kirjahankintoja

Eläintarhaan oli noin vartin ajomatka ja sisäänpääsy maksoi aikuiselta 21 NZD, eli noin 15 euroa. Alue oli mukavan kompakti ja tilankäyttö huomattavasti tehokkaampaa kuin Korkeasaaressa. Sadekin taukosi sopivasti vierailumme ajaksi.

IMG_5433.JPG

Eläintarhan kolmesta ruskokiivistä onnistuimme näkemään kaksi. Näistä toinen oli hellyyttävä yksijalkainen vipeltäjä. Siitä oli jopa mahdollista saada jonkinlaisia kuviakin hämärässä kiiviaitauksessa, sillä meno yhdellä jalalla oli suhteellisen rauhallista verrattuna pikajunan nopeudella viilettäneeseen kaksijalkaiseen lajitoveriin.

kiivi.png
Tämä Tahi-niminen kiivi menetti toisen jalkansa jäätyään ansaan ja päätyi siksi eläintarhan suojiin. Sille tehtiin jopa tekojalka, jolla se pystyy kulkemaan, mutta mieluummin se kuitenkin liikkuu yhdellä jalalla hyppimällä.

Pingviinejäkin näimme ja pääsimme myös kohtaamaan leijonan silmästä silmään. M:n mielestä päivän ehdoton kohokohta olivat kuitenkin kirahvit.

pingu.png
Sinipingviini on maailman pienin pingviinilaji. Nämä kaverit piileskelivät veneen alla kunnes eläintenhoitajan kutsuhuuto houkutteli ne hetkeksi näkyville.
IMG_5849.JPG
Käynnissä tuijotuskilpailu. Voittaja ei suostunut karjumaan käskystä ja häviäjä ei edes osaa.
IMG_5927.JPG
Piiiiitkäkaulainen hurmuri

Eläintarhaa kiertäessä vierähti pari tuntia. Myöhemmin illalla meidän oli tarkoitus lähteä käymään vielä ylhäällä observatoriossa, mutta päätimme jättää vierailun sittenkin myöhemmäksi. Iltalenkkinä kävimme etsimässä sopivaa ruokapaikkaa keskustan sateisilta kaduilta. Sushiksi meni, kuten useana aiempanakin iltana.

Saukko, servaali ja moni muu otus tavattavissa Flickrin puolella.

Lumoava Zealandia, 1.4.

Päivän kohde oli Zealandian ekopyhäkkö aivan Wellingtonin keskustan tuntumassa. Zealandia, entiseltä nimeltään Karori Wildlife Sanctuary, on suojeltu jyrkkärinteinen järvilaakso, jossa kasvillisuus ja eläimistö pyritään palauttamaan luonnontilaan estämällä vieraslajien pääsy alueelle. Siksi reilun neliömailin kokoinen alue on eristetty jykevällä aidalla ympäristöstä. Sisäänpääsy alueelle maksoi 18,5 NZD.

IMG_4811.JPG
Suunta on selvästi oikea.
IMG_5383.JPG
Kulku Zealandiaan tapahtuu näyttelyrakennuksen läpi. Näyttelyä en katsastanut.

Kävelymatkaa majapaikasta Zealandiaan tuli 3 kilometriä. Päivä oli kuuma, ja matkan alkuosa kulki erittäin jyrkkää ylämäkeä Victoria Universityn kampusalueen ja Kelburn Villagen läpi, joten olo oli perille tullessa melko tukala. Zealandian sijainti metsäisessä laaksossa ja helppokulkuiset polut laakson pohjalla kuitenkin helpottivat oloa itse alueella liikkuessa. Valittavana olisi ollut myös haastavampia polkuja ylempänä rinteessä.

IMG_4834.JPG
Zealandian laakso. Pääpolku kulkee järven vasemmalla puolella rinteen alaosassa.

Zealandia oli kokemuksena jopa antoisampi kuin Kasvitieteellinen puutarha. Kasvillisuus oli monipuolista, näköalat laaksoon mahtavia, taustalla soi lintujen ja kaskaiden taukoamaton kuoro, ja lukuisat informatiiviset opasteet kertoivat alueen eläimistä ja kasveista kattavasti ja kiinnostavasti. Siellä täällä oli lintujen ruokintapaikkoja, joiden lähistöllä pääsi näkemään siivekkäitä, kunhan vain malttoi pysähtyä hetkeksi. Alueen vetonauloihin lukeutuivat myös vanhan kultakaivoksen luolawetat, riippusilta ja yläpadon näköalaylikulku. Ylempänä rinteessä olisi ollut näkötorni, mutta sinne en ehtinyt kapuamaan.

Seuraavassa Zealandian kohokohtia tällä kertaa lintupainotteisten äänien ja kuvien välityksellä:

Kaskaiden laulu kuului kaikkialla:

Metsässä kuului ja näkyi monenlaisia lintuja:

IMG_4830.JPG
Nähtävää on monipuolisesti.
IMG_5014.JPG
Rinteessä on vanha kultakaivos, jonne pääsee vähän matkaa sisään. Sisäänkulkukäytävä on ahdas, ja siellä kannattaa katsoa mihin koskee, koska seinät ja katto ovat luolawetojen peitossa. Kuvassa pieniä yksilöitä.
IMG_5063.JPG
Jo kertaalleen sukupuuttoon kuolleeksi luultu lentokyvytön takahe on varsin kesy lintu.
IMG_5051.JPG
Karuhiruhi eli kaunomerimetso on sukua kotoisalla merimetsolle.
kaka.png
Kaka eli uhanalainen uusseelantilainen papukaija
IMG_5213.JPG
North island saddleback” ehti jo kuolla sukupuuttoon Uuden-Seelannin pääsaarilta, ennen kuin vuonna 2002 Zealandiaan saatiin palautettua lisääntyvä populaatio
IMG_5216.JPG
Kiivejä ei näkynyt, vaikka polku kulki niiden reviireillä. Kiivit ovat arkoja yöeläimiä.
IMG_5243.JPG
Järven eteläpään yläpadon harjaa pääsee kulkemaan järven yli.

Arvio pääpolun kiertämiseen kuluvasta ajasta oli 1 – 2 tuntia. Itse vietin Zealandiassa kolme tuntia ja enemmänkin aikaa olisin saanut laaksossa kiertelyyn kulumaan. Pois oli kuitenkin lähdettävä viideltä, kun paikka meni kiinni. Ehkä palaan vielä – lippu on voimassa kaksi päivää, ja M osoitti mielenkiintoa illalla järjestettäviä pimeäkierroksia kohtaan. Sellaisella olisi ehkä mahdollista päästä näkemään kiivejä!

Lisää kuvia jälleen Flickrissä. Mm. kaikki vastaan tulleet saniaiset.

IMG_5293.JPG
Riippusilta