Perjantai, vapaapäivä ja kaunis sää. Jurapark Aargaun luonnonpuisto on sopivan lähellä kotia ja siellä riittää nähtävää, joten se valikoitui jälleen retkikohteeksi. Tällä kertaa suuntana puiston alueella oli Bözbergin kuntaan kuuluva Linnin kylä, josta lähtee kävelyreitti Aargaun kantonin korkeimmalle vesiputoukselle. Linnin kylä on tunnettu komeasta vanhasta lehmuksestaan, jonka luo suuntasin heti ensimmäiseksi. Järkeilin, että paikalle kannattaa mennä arkena eikä viikonloppuna, jolloin moni muukin haluaa sinne pakoon jatkuvaa ikävien koronauutisten tulvaa. Onneksi pahempaa ruuhkaa ei tosiaan perjantai-iltapäivällä vielä ollut.
Linnin lehmus on lajiltaan isolehtilehmus (Tilia platyphyllos) ja muiltakin mitoiltaan iso: noin 800 vuotta vanha, 25 metriä korkea ja rungonympärykseltään 11 metriä. Puunhalaamista oli kuitenkin turha yrittää, sillä lehmus oli koronarajoitusten nojalla aidattu, jottei sen alla oleville penkeille kokoontuisi ihmisiä istuskelemaan. Linnin lehmuksella on vankka asema aargaulaisessa kansanperinteessä: legendan mukaan maailmanloppu koittaa silloin, kun lehmus ei enää kerran vuodessa heitä varjoaan alhaalla laaksossa näkyvän keskiaikaisen Habsburgin linnan päälle. Kuten nimestäkin voi päätellä, kyseinen linna on suurinta osaa Keski-Euroopasta aikoinaan hallinneen Habsburgien mahtisuvun alkuperäinen asuinpaikka.
Komean lehmusvanhuksen ja linnanäköalan katsastettuani lähdin kävelemään Linnin luonto- ja kulttuuripolkua pitkin kohti vesiputousta. Noin kilometrin matkan jälkeen tien oikealla puolella kohoava niitty vaihettui ylempänä valoisaksi mäntymetsäksi, joka tarjoaa monille kämmeköille mieluisia kasvupaikkoja.
Poikkesin tieltä männikköön vievälle polulle, ja pian huomasin polun molemmin puolin erikoisia pieniä kimalaisorhon oloisia kämmeköitä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut kimalaisorho (Ophrys insectifera), jota paikassa pitäisi kasvaa vasta myöhemmin kesällä, vaan toinen orholaji, Ophrys sphegodes ssp. araneola. Saksaksi tämän lajin nimi on Kleine Spinnenragwurz eli pieni hämähäkkiorkidea. Orhojen pölytysbiologiaan liittyy petos – ne matkivat hyönteisnaaraita ja huijaavat näin hyönteiskoiraita ”parittelemaan” kanssaan. Lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi Luontoportista.
Muita kämmeköitä männikössä ei vielä näkynyt, joten jatkoin pian matkaa. Juuri ennen vesiputousta tien oikealla puolella näytti olevan jonkinlainen vanha kivilouhos, jonne pääsi pienestä aukosta pensaiden välissä. Louhos olikin mielenkiintoinen näky: joku oli rakentanut sinne pienen jatulintarhan, joka lienee kuitenkin modernia perua verrattuna suomalaisiin muinaishistoriallisiin vastineisiinsa. Siperianhernepensas (Caragana arborescens), joka on Sveitsissä melko harvinainen istutuskarkulainen, oli löytänyt jostain tiensä louhokseen ja kukki kirkkaan keltaisina ryöpsähdyksinä sen seinämillä.
Louhoksen jälkeen vastakkaisella puolella tietä olikin sitten melkein heti Aargaun kantonin korkein vesiputous. Putous ei ole todellisuudessa mitenkään erityisen iso tai edes vaikuttava: vain ohut vesinauha, joka putoaa reilun viiden metrin matkan kallionniskan yli. Mutta pieni Sagenmülitalin purolaakso, jossa putous sijaitsee, on kaunis vehreä keidas, ja talvella sinne muodostuu valokuvien perusteella unenomaista jäätaidetta. Näin keväällä puron varressa oli puolestaan mielenkiintoista kasvillisuutta. Putouksen alla kukki mm. upea valkokukkainen morsiusleinikki (Ranunculus aconitifolius), jota en ollut aiemmin nähnyt.
Olin kotona tutkinut Sveitsin liittovaltion virallista karttapalvelua ja huomannut, että jonkin matkaa vesiputoukselta vielä eteenpäin sijaitsee niitty, jolla pitäisi kasvaa hyvin kummallisen näköistä nauhaliskokämmekkää (Himantoglossum hircinum). Lajin kukkimisaika Sveitsissä alkaa kirjallisuuden perusteella vasta toukokuussa, mutta päätin kuitenkin käydä katsastamassa niityn samalla reissulla. Ja voi ihmettä, kauniin vaaleanpunaisen esparsetin, syvänsinisen niittysalvian ja leinikin keltaisten täplien joukosta puski kymmenittäin, ellei jopa sadoittain, rotevia nauhaliskokämmekän alkuja.
Muutama ensimmäinen kämmekkä oli jo ehtinyt avata kukkiaankin ihan polun varrella niin, että sain hyviä valokuvia niiden kukkien eriskummallisista rakenteista. Tämä ensikohtaaminen oli kyllä erittäin mieleenpainuva ja sen kruunasi niityltä pitkälle horisonttiin avautuva hieno näköala.
Ihan kuin tässä ei olisi vielä ollut riittävästi nähtävää yhdelle päivällä, samaa reittiä kohti Linniä palatessani huomasin tien varrelta useita mielenkiintoisia kasveja, joita en ollut menomatkalla noteerannut. Tien varren kukilla ruokaili myös jokin päiväkiitäjäperhonen, jonka kimalainen ikävä kyllä pelotti pois ennen kuin ehdin ottaa kuvaa. Päiväkiitäjän tarkempi laji jäi tällä kertaa valitettavasti mysteeriksi, mutta joka tapauksessa oli sykähdyttävää päästä näkemään tällainen perhosmaailman kolibri. Metsänreunassa puolestaan hietasisilisko (Lacerta agilis) paistatteli auringossa ja olipa oikein varustautunut aurinkolaseilla!
Kaukana kotoa 