Olen käynyt Lapissa useita kertoja mutten koskaan ruska-aikaan. Kun tarjoutui tilaisuus pitää viimeinen kesälomaviikko syyskuun alussa, päätin lähteä silloin Kilpisjärvelle. Matkan ajankohdaksi valikoitui syyskuun eka viikko. Ostin junalipun Rovaniemelle jo toukokuussa ja tarkoitukseni oli matkustaa loppumatka bussilla. Kesän aikana aloin kuitenkin potea akuuttia Norjan-kuumetta ja lopulta päädyin vuokraamaan Rovaniemeltä auton, koska retkeily julkisilla Norjan puolella Lyngenin alueella on hankalaa. Sunnuntai-iltana alkanut lähes uneton yöjunamatka oli pitkä ja raskas, mutta niin oli myös maanantainen ajomatka Rovaniemeltä Kilpisjärvelle (reilu 400 km) vesisateessa.
Varsinaisina retkipäivinä sää onneksi suosi paremmin. Ensimmäisenä päivänä eli tiistaina suunta oli kohti Tromssaa (n. 2,5 tunnin ajomatka Kilpisjärveltä), jossa olin käynyt viimeksi 2000-luvun alussa. Matkalla Tromssaan pysähdyttiin Stofjordenin rannalla bongaamassa halikka, jonka muistin nähneeni siellä jollain aiemmalla reissulla. Tromssassa kasvitieteellinen puutarha Tromsøyan saarella oli pakollinen kohde, vaikka olikin tuttu jo edelliseltä käynniltä. Puutarha sijaitsee yliopiston lähellä rinteessä, ja sieltä on hyvät näköalat salmen toiselle puolelle. Puutarha on erikoistunut arktisiin ja vuoristokasveihin, ja siellä oli vielä syyskuun alussa ilahduttavan paljon kukkivia lajeja.
Kasvitieteellisestä puutarhasta matkan oli tarkoitus jatkua sujuvasti tunnelin kautta Tromssan kekustan ali ja siltaa pitkin takaisin mantereelle. GPS kuitenkin vähemmän yllättäen sekosi tunnelissa, minkä seurauksena pitkäksi venähtänyt tunneliajelu päättyi reilusti keskustan eteläpuolelle, josta oli aikamoinen seikkailu sillalle. Enpä edes tiennyt, että Tromssan alla kulkee tunneleita, ennen kuin navigaattori ohjasi sisälle sellaiseen! Sillalta matka jatkui mantereen puolelle Fjellheisen-kaapelihissille, jolla pääsi Storsteinen-tunturille (420 m mpy). Ylhäältä avautuivat upeat näköalat yli Tromssan, ja siellä oli myös ravintola, josta sai ihan kelpo murkinaa (vahva suositus poroburgerille!).
Seuraavana päivänä eli keskiviikkona matka suuntautui Lyngen- eli Jyykeänvuonon itärantaa pohjoiseen Spåkenesin niemelle, joka sijaitsee Lyngenvuonon rannalla Kåfjordin ja Nordreisan kuntien rajalla n. 140 km Kilpisjärveltä. Niemellä on saksalaisen merilinnoituksen jäänteet, mutta niitä emme onnistuneet näkemään, vaikka kiersimme koko pienehkön niemen sen ympäri vievää tietä pitkin. Varsinainen kohteemme, Spåkenesin lintukoju, oli niemen pohjoisrannalla vähän matkan päässä tiestä, ja sinne kuljettiin pitkospuita pienen suon yli. Kojusta avautuivat hienot näköalat matalikolle, jonka toisella puolella kohosivat upeat Lyngenin Alpit. Harmi vaan, että kaikki linnut olivat ilmeisesti lähteneet jo etelään, ja vain muutama lokki kaarteli maisemassa.
Koska Spåkenesissa ei ollut maisemien lisäksi muuta nähtävää, lähdimme pian vuonon itärantaa takaisin kohti etelää aina Birtavarreen (Pirttavaara) asti. Birtavarresta käännyimme pois vuonolta Kåfjorddalenin laaksoa pitkin itään, ja sieltä nousimme tunturitielle, joka vie Guolasjärvelle Haltin lähelle. Kävin kesällä 2018 Guolasjärvellä ja tiesin, että tie on haastava kulkea. Silloin olin kuitenkin vain kyytiläisenä, ja tie oli itse asiassa vielä kertaluokkaa hirveämpi kuin muistin: se oli päällystämätön, äärimmäisen kuoppainen, kiemurteli serpentiinin lailla ja kaltevuuskulma mutkissa oli rutkasti enemmän, kuin pikkuruiselle vuokra-autolle oli sallittua. Alueella laiduntaa vapaana lampaita, mutta ne eivät onneksi nyt tukkineet tietä vaan tyytyivät pällistelemään sen reunoilta.
Tällä kertaa emme jatkaneet tutisevaa ajoa Guolasjärvelle asti, vaan jäimme suunnilleen tien puoliväliin Gorsabruan parkkipaikalle. Gorsabrua on silta, joka ylittää Pohjois-Euroopan syvimmän rotkon. Saavuimme parkkipaikalle juuri parahiksi näkemään laakson ylle piirtyneen upean sateenkaaren, mikä palkitsi hytkyvän ylösajon. Parkkipaikalta matka jatkui pitkin helppokulkuista polkua, joka kulki koivikossa tunturin rinteessä ja jolta avautuivat paikoin mahtavat näköalat Kåfjorddalenin laaksoon. Vasta reitin loppupäässä oli muutama haastavampi kivikkoinen kohta, kun polku laskeutui alemmas kohti siltaa.
Parkkipaikalta oli noin 1,8 km:n matka Gorsabruan sillalle, joka kulkee yli 153 metriä syvän Sabetjohkan kanjonin. Sillan vieressä hieno vesiputous syöksyi kapeana nauhana kauas syvyyksiin rotkon pohjalle. Rohkelikoille on kesäisin tarjolla benji-hyppyä sillalta, mutta minua huimasi jo pelkkä pohjalle katsominenkin. Oloa ei yhtään parantanut, että sillan vieressä kallionkolossa oli tuore hautakynttilä ja muistokivi jollekulle epäonniselle. Sillalta polku olisi jatkunut eteenpäin Ankerlian vanhalle kaivosalueelle, mutta sitä kautta olisi ollut turhan pitkä (n. 4 km) ja vaikeakulkuinen reitti takaisin tielle, joten palasimme autolle samaa polkua kuin olimme tulleet. Ajomatka alas oli, jos mahdollista, vielä kamalampi kuin ylös, mutta jotenkuten selvisimme. Sen jälkeen ajomatka Kilpisjärvelle olikin kuin lasten leikkiä, vaikka vuonon rannalla piti ajaa vielä läpi neljän tunnelin, joista pisin oli 6 km.
Viimeisen retkipäivän eli torstain käytimme lähiretkeilyyn Kilpisjärvellä. Aamuvarhain lähdimme Kilpisjärven luontotalolle, joka kuitenkin oli vielä siihen aikaan kiinni. Siispä suuntasimme luontotalon takaa Tsahkaljärvelle lähtevälle polulle, jolla en ollut aiemmin käynyt. Heti koivikon reunassa meitä tervehti tilhiparvi, joka lehahti tiukutuksen säestämänä lentoon keltaiset pyrstöt heiluen. Matkaa Tsahkaljärven rantaan tuli vain noin kilometri ja polku oli helppokulkuinen, joskin loivaa nousua oli jonkin verran. Tsahkaljärven rannasta oli hyvä näköala Saanan etelärinteeseen ja järven taakse tuntureille. Järven rannasta lähdimme takaisin kylälle toista vielä helppokulkuisempaa polkua, joka laskeutui alas Kilpishallin taakse. Heti tämän polun alussa avautui näkymä Tsahkaljoen putouksille, jotka eivät olleet ehkä kovin korkeita mutta silti vaikuttava näky.
Luontotalokin oli jo auki, kun pääsimme takaisin sinne asti. Sieltä saimme vinkin, että Mallan luonnonpuistossa on hyvä ruska. Siispä matka jatkui autolla Mallan parkkipaikalle, josta lähti polku luonnonpuistoon Siilasjärven pohjukan kautta. Jo tunturikoivikossa saimme ihailla ruohokanukan hienoja värejä, mutta varsinainen väriloisto löytyi vasta paljakalta koivikon yläpuolelta, josta avautuivat mykistävät Taru Sormusten herrasta -maisemat alas Siilasjärven yli ja kohti Iso-Mallaa. Kovin pitkää lenkkiä emme luonnonpuistoon tehneet, koska illaksi oli luvattu sadetta, joka alkoikin juuri Pikku-Mallan huipun tuntumassa. Huipulta alas tullessa oli jo pakko vetää sadetakki ylle ja huppu päähän ja palata suorinta reittiä autolle toteamaan, että vika retkipäivä oli nyt pulkassa.
Seuraavana päivänä lähdimme hyvissä ajoin ajamaan kohti Kilpisjärveä. Iitossa pysähdyimme ihailemaan palsasuota ja palsan päällä kasvaneita karmiininpunaisia riekonmarjoja. Sää pääosin suosi paluumatkaa ja vasta Muonion jälkeen alkoi sataa enemmän, mutta sateet olivat lähinnä lyhyitä kuuroja. Lisäjännitystä paluumatkalle toi kuitenkin heti Iiton jälkeen syttynyt auton rengaspaineiden varoitusvalo. Matkaa lähimmälle huoltoasemalle Kaaresuvantoon oli tällöin vielä 50 km. Huoltoasemalla näytti siltä, että paineet olivat ihan kunnossa, joten ajelimme samoilla paineilla sujuvasti Rovaniemelle asti. Poroja sai tosin koko matkan varoa. Myös junamatka sujui hyvin lukuun ottamatta yhtä käytävälle tulvinutta vessaa. Samaan aikaan Helsingistä kohti Rovaniemeä matkanneella junalla sen sijaan oli ollut melkoisesti epäonnea: kahdeksasta vaunusta matkaan lähti vain seitsemän, ja lisäksi kaksi vaunua jäi matkalle.
Kokonaisuudessaan reissu oli oikein onnistunut. Säät suosivat, ruska parani viikon aikana ja Norjan maisemat olivat upeat, vaikka lintusaldo jäi niukaksi. Olen aina aiemmin ollut Kilpisjärvellä ja Lyngenin alueella kesällä ja teemana on ollut kasviretkeily. Nyt oli varsin rentouttavaa, kun kasveja oli vain vähän jäljellä ja maastossa pääsi liikkumaan ihan eri tahtia. Oli mukava käydä Tromssassa ja Mallan luonnonpuistossa, joissa olin käynyt viimeksi yli 10 vuotta sitten. Matkalle mahtui myös täysin uusia paikkoja, kuten Spåkenes, Gorsabrua ja Tsahkaljärvi. Matkat Lapissa ja varsinkin Norjassa ovat pitkiä ja ajaminen oli välillä puuduttavaa, kun olin itse koko ajan kuskina. Aika paljon ehdimme kuitenkin nähdä vain kolmen retkipäivän aikana!
Kaukana kotoa 