Viime vuoden viimeisinä päivinä oli lomaa ja aikaa matkustaa pohjoiseen. Kohteeksi valikoitui Pyhä-Luoston kansallispuiston Pyhätunturin alue. Erityistoiveenamme oli nähdä kuukkeli, joka on myös kansallispuiston tunnuseläin.
Luontokeskus Naavasta saadun vinkin mukaan Tiaislaavu parin kilometrin päässä Pyhän keskustasta olisi hyvä paikka kuukkelien bongaamiseen. Lumitilannekin oli suotuisa metsäretkeilylle: maisema oli kauniin valkoinen, mutta laavulle pääsi kulkemaan metsän läpi lumikenkäreittiä myös tavallisilla ulkoilujalkineilla.
Mukaan olimme varanneet vaaleaa mahdollisimman suolatonta leipää kuukkelin houkuttelemiseksi. Kuukkeleita ei kuitenkaan näkynyt laavulla, vaikka asettelimme leivänpaloja houkuttelevasti tarjolle. Meinasimme reilun vartin jälkeen luovuttaa ja lähteä pois, mutta silloin yläpuolella vilahti varjo ja kohta toinen. Pian erotimme kaksi kuukkelia lähipuun latvassa tilannetta tarkkailemassa.
Vähitellen kuukkelit uskaltautuivat alemmas ja lopulta maahan leivänpalojen kimppuun. Laavulle saapui tässä vaiheessa myös pari ulkomaalaista turistia, joilla oli mukana siemeniä. Toinen kuukkeleista kävi kiireellä nappaamassa siemeniä turistin kämmeneltä. Rohkeita ovat!
Koska päivän valoisaa aikaa oli vielä jäljellä ja Tiaislaavulta oli vain lyhyt matka kulkukelpoista oikopolkua pitkin Isokuruun, suuntasimme seuraavaksi sinne. Kultakeron ja Ukonhatun tunturihuippujen välissä sijaitseva 220 metriä syvä Isokuru on Suomen suurin kuru. Isokuru on oikeastaan kesä- tai syksykohde. Talvella alueelle ei pääsääntöisesti ole pääsyä, koska siellä voi jyrkkien rinteiden takia olla lumivyöryvaara. Nyt reitti kuruun oli kuitenkin auki, koska lunta oli vielä niin vähän.
Saavuimme kuruun sen kaakkoispäästä, jossa metsän muuttumista kuruksi ei aluksi hahmottanut. Pian kynttiläkuusikko kuitenkin alkoi kohota polun molemmilla puolilla yhä jyrkemmin, kunnes lopulta kuuset väistyivät ja paljastivat mahtavat rakkakivikkoiset rinteet.
Kulku kurun pohjalla kävi helposti, sillä polku oli katettu leveällä puutiellä, jolla vastaantulijoiden ohittaminenkin kävi helposti. Ja vastaantulijoita riitti. Jos matkaa olisi jatkanut kurun perälle asti, olisivat siellä odottaneet kuuluisat Pyhänkasteenlampi ja Pyhänkasteenputous. Keskitalven lyhyt päivä alkoi kuitenkin pian hämärtää, joten emme taivaltaneet niin pitkälle, vaan käännyimme takaisin paikasta, jossa puilla katettu polku loppui.
Emme palanneet enää takaisin Tiaislaavulle, vaan nousimme kurusta pois tulomatkalla ohittamiamme jyrkkiä portaita pitkin. Portaiden nousu oli melkoinen urheilusuoritus, jonka jälkeen pidimme evästauon rinteen päällä olevalla kodalla. Samalla huomasimme vielä yhden kuukkelin istumassa oksalla vähän matkan päässä. Se oli ilmeisesti syönyt jo itsensä kylläiseksi, koska turistien eväät eivät sitä kiinnostaneet.
Pois metsästä tulimme eri reittiä kuin mennessä. Paluureitti päättyi yllättäen laskettelurinteen alaosaan, josta oli vaikea löytää pois. Kävimme vielä testaamassa maisemahissin, jolla pääsi tunturin huipulle, mutta ilta oli siinä vaiheessa jo hämärä ja jäähilesumu peitti näkyvyyden, joten maisemakuvat jäivät tällä reissulla haaveeksi. Ravintola Tsokan vohvelit hyvittivät kuitenkin tämän pienen pettymyksen. Majapaikan yöksi tarjosi jonkin matkaa Pyhän keskustan eteläpuolella sijaitseva kodikas Lomakeskus Luppo, joka tarjoili retkipäivän päätteeksi myös oikein maistuvan kotiruokapäivällisen ja lämpöiset löylyt ihanassa saunassa.
Kaukana kotoa 