1000 lajia Suomessa 2018 -haasteen innoittamana pidin kirjaa kaikista kuluneena vuonna kotimaassa havaitsemistani eliölajeista nähdäkseni, miten paljon lajeja pystyn vuoden aikana havaitsemaan ja tunnistamaan. Tavoite ei varsinaisesti ollut kerätä tuhatta lajia, vaikka arvelin, että sellainen määrä saattaisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Kasveja laskin saavani kokoon melko helposti ainakin 500. Lisäksi ajattelin, että havaintojen kirjaaminen innostaisi tarkkailemaan ja opettelemaan myös itselleni vieraampia eliöryhmiä, mikä oli yksi haasteen virallisista tavoitteista. Aiemmin luontoharrastukseni on keskittynyt pääasiassa kasveihin ja jäkäliin sekä viime vuodesta alkaen myös lintuihin.
Lajihavaintojen karttuminen käynnistyi varsinaisesti helmikuussa ensimmäisistä lintuhavainnoista. Huhtikuun puoleen väliin asti havainnot painottuivat lintumaailmaan, mutta sitten kasvit alkoivat nousta maasta ja kasvihavaintojen määrä lähti hurjaan kasvuun. Kasvien havaintotahti alkoi tasaantua vasta heinäkuun loppupuolella, jolloin päiväperhoset olivat parhaassa lennossa. Elokuussa taas käynnistyi sienikausi, joka alkaa olla ohi oikeastaan vasta nyt marraskuun lopussa
Tuhat havaittua lajia sain täyteen 12.10. 1000. laji oli ajankohtaan sopivasti sieni, kantohytynupikka. Tässä vaiheessa kirjanpitoon sisältyi tosin edelleen epävarmoja ja istutusperäisiä lajeja, jotka siivosin myöhemmin pois. Siksi kunniakkaan 1000. lajin identiteetti selvisi vasta jälkikäteen. Tätä kirjoittaessa lopulliselle listalle päätyneitä lajihavaintoja on kertynyt kaikkiaan 1009 kappaletta. Listan lajirajaukset ja nimistö noudattavat Suomen Lajitietokeskuksen lajit.fi-portaalin lajitietoja (haettu 9.11.2018).
Kuten ennakoin, yli puolet (tarkalleen ottaen 56 %) lajisaldostani oli putkilokasveja. Seuraavaksi eniten havaitsin sieniä ja lintuja, kumpiakin yli 100 lajia. Jäkälistä, hyönteisistä ja sammalista tunnistin joitakin kymmeniä lajeja kustakin ryhmästä, mutta muista eliöryhmistä kertyi yhteensä vain noin parikymmentä lajihavaintoa. Yksittäisistä suvuista eniten lajeja kertyi leinikeistä (Ranunculus), 11 kpl. Noin kymmenen havaitun lajin sukuihin ylsivät myös sarat (Carex, 10 kpl), tädykkeet (Veronica, 9 kpl) ja rouskut (Russula, 9 kpl). Saroista olisin voinut saada helposti kokoon ainakin parikymmentä lajia, mutta olen aina pitänyt sukua vaikeana ja vältellyt sitä tietoisesti. Täytyypä petrata tulevina vuosina erityisesti tällä saralla (hehheh). Kaikkiaan havaitsin lajeja 657 eri suvusta.
Kuukausista lajihavaintojen kannalta tuottoisimpia olivat touko-, huhti- ja kesäkuu, joiden aikana havaitsin yli tai lähes 200 lajia per kuukausi. Myös heinäkuussa karttui yli 100 lajihavaintoa. Yksittäisistä havaintopäivistä tuottoisin oli kuitenkin 14. huhtikuuta, jolloin kevätretkeilin Porkkalanniemessä Kirkkonummella ja havaitsin 54 lajia. Kaikkiaan lajihavaintoja on kertynyt tätä kirjoittaessa 146 päivänä ajanjaksolla, joka käsittää 330 päivää. Tämä tarkoittaa, että havaintoja on kertynyt harvemmin kuin joka toinen päivä. Keskimäärin olen havainnut 3,1 lajia per päivä ja 6,9 lajia per havaintopäivä.
73 % lajihavainnoistani on peräisin pääkaupunkiseudulta. Kunnista johtopaikkaa pitää reilulla neljälläsadalla lajilla vähemmän yllättäen asuinpaikkani Espoo. Reissasin kuluneen vuoden aikana harvinaisen paljon ympäri Suomea, ja sain kerättyä havaintoja yhteensä 31 kunnan alueelta. Maantieteellinen havaintopaikkajakauma ulottuu Maarianhaminasta aina Lieksaan ja Kilpisjärvelle asti. Käsivarren Lapin lajisaldo jäi kuitenkin paljon alhaisemmaksi kuin odotin. Kasviretkeilyt tunturissa tapahtuivat nimittäin enimmäkseen Norjan puolella rajaa, mistä johtuen Enontekiön-lajihavaintojen määrä jäi selvästi alle sadan.
Havaitsemistani lajeista suurin osa, melkein 80 %, oli elinvoimaisia (LC, 750 kpl) tai silmälläpidettäviä (NT, 60 kpl). Uhanalaisia, eli vaarantuneita (VU, 24 kpl), erittäin uhanalaisia (EN, 17 kpl) tai äärimmäisen uhanalaisia (CR, 1 kpl) lajeja, oli 42 kpl. Noin 150 lajin uhanalaisuus oli jätetty arvioimatta ihmislevitteisyyden (NE, 60 kpl) tai satunnaisen esiintymisen (NA, 93 kpl) vuoksi. Lajiharrastajan luontoretket ja valokuvakokoelma painottuvat turhan helposti harvinaisiin lajeihin, mutta selvästi havaintojen systemaattinen kirjaaminen auttaa huomaamaan myös tavalliset lajit. Havaintojeni ainoa äärimmäisen uhanalainen laji (suokukko) oli sekin itse asiassa täysin spontaani havainto melkein kotikulmiltani Maarin lintutornilta Espoosta.
En ole aiemmin juuri jaksanut kerätä lajipinnoja ja olen ollut laiska kirjaamaan ylös havaintoja harvinaisuuksia lukuun ottamatta. Totesin kuitenkin pian havaintojen järjestelmällisen kirjaamisen aloitettuani, että kirjaaminen on melkoisen koukuttavaa puuhaa, joka saa voikukan tuntumaan lähes yhtä hienolta havainnoilta kuin harvinaisen kämmekän. Tuhannen lajin tavoite innosti jatkamaan kirjaamista alkuinnostuksen jälkeen ja uusia lajeja tuli matkan varreksi tutuksi mukavan paljon. Erityisen paljon opin uusia sieniä, mikä toivottavasti auttaa tulevina vuosina jatkamaan luontoharrastuskautta pitkälle syksyyn. Lisäksi jaksoin vihdoin opetella lajitasolle muutamia päiväperhossukuja, kuten hopeatäplät ja sinisiivet, joihin olin jo pitkään suunnitellut perehtyväni paremmin. Kokonaisuudessaan lajihaaste onnistui mielestäni aika hyvin tavoitteessaan, eli uusien lajiryhmien opiskeluun kannustamisessa.
Kaukana kotoa 